lauantai 25. lokakuuta 2014

Kuusi kotiin kannettiin

Jo muinoin vihreitä oksia ja havuja on levitetty vuoden pimeimpänä aikana merkiksi uudesta vuodesta ja uudesta elämästä. Kaikkialla on uskottu myyttiseen elämänpuuhun, joka yhdistää taivaan ja maan sekä välittää tietoa oikeasta ja väärästä jumalilta ja esi-isiltä.

Joulukuusen perinne on alkanut Saksasta, jossa tapa 1500-luvulla pappien vastustuksesta huolimatta syntyi. Pieni kuusi asetettiin pöydälle tai ripustettiin kattoon. Seuraavalla vuosisadalla kuusi koristeltiin väripaperein ja makeisin, mutta vähitellen kristilliset koristeet, kuten enkelit, tähdet, kynttilät ja paratiisin omenaa symboloivat pallot, ilmestyivät kuusen oksille. Protestanttisia kirkkoja kuusi alkoi koristaa 1840-luvulla.

Saksan aatelisten mukana tapa levisi 1800-luvun alussa Englannin hoviin ja Pohjoismaiden aatelisille, myös Suomeen. Joulukuusen käyttö yleistyi sitten kaupunkiporvariston keskuudessa, jopa siinä määrin, että lattiakuusien yleistyttyä kuusien pelättiin metsistä loppuvan. Maalaisväestönkin joulukuusi tavoitti 1900-luvulla. (Lähde: Aarne Reunala: Joulukuusen hämmästyttävä perinne, Metsäntutkimus 4/1997, metla.fi.)

Joulukuusi tuo monille ne sykähdyttävimmät lapsuuden joulujen muistot. Kuusen etsiminen metsästä, sulamisen odottelu, kantaminen tupaan ja viimein sen koristelu on monissa perheissä juhlallisena toistuva perinne. Omissakin joulumuistoissa ensimmäinen on, kun pieni tyttö iltahämärissä kuusen huumaavassa tuoksussa ihastelee kuusenkynttilöiden valossa kimaltelevia erivärisiä palloja, joista heijastuu omien kasvojen kuvajainen. Niitä sai vain katsoa, ei koskea. Näin aikuisenakin vasta joulukuusi tuo lopullisesti joulun tupaan.






torstai 23. lokakuuta 2014

Ei pöllömpää

Eikös kuvassa olekin maailman suloisin pöllö? Aiheeseen liittyen löysin Rakkausrunot.fi-sivulta nimimerkin Riimihärkä kirjoittaman pöllöaiheisen runon, josta ote alla. 

Pöllö pihkassa

Taivaalla keikkuu kirpeä kurpitsakuu.
Sillä on mustikkasilmät ja puolukkasuu.

Kuunvalossa kylpee vanha kuusipuu.
Sen oksalle laskeutuu
pöllö joka puhuu.
Se sanoo: Huhuu!

Oi kuu,
kanssani tanssiin tuu.
Se kutsuu.

Ja kuu punastuu ja vastaa: Juu!
Se kainostellen saapuu,
kohti kuusta kumartuu.



tiistai 21. lokakuuta 2014

Joulumieli

Mikähän siinä on, että joulu herättää ihmisissä hyvin vastakkaisiakin tunteita. Toiset ovat sitä mieltä, että  "jouluhössötys" aloitetaan aivan liian aikaisin. Toiset taas malttamattomina odottavat, milloin joulujutut pääsevät hyllyille ihasteltaviksi ja jouluiset lehdet ilmestyvät inspiraatiota herättämään.

Monille joulun ajatteleminen tuo lämpimiä läikähdyksiä mieleen, vuodenajasta riippumatta. Joulu luo ajatuksia rauhasta, puhtaudesta, kauneudesta ja yhdessäolosta. Joulun tunnelma on erityinen. Vaikka monet juhlapäivät ovat mukavia, on joulu todellakin juhlista jaloin.

Miten ilahduttavaa onkaan, kun törmää johonkuhun hengenheimolaiseen, toiseen aikaisen joulutartunnan saaneeseen. Hän ymmärtää ihan hyvin, että jouluvalot nyt yksinkertaisesti täytyy saada valaisemaan pimeää vuodenaikaa, että jouluglögi vaimentaa parhaiten viluiset hytinät, että joulukoristeita kannattaa laittaa esille ajoissa, koska joulukausi on joka tapauksessa niin lyhyt, ja että joululahjoja voi ostaa ympäri vuoden, jotta antamisen iloon ei sekoitu kiireen kitkerää sivumakua.

Jouluihmiselle joulu on pysyvä mielentila. Välillä joulun ulkoiset merkit ympäristöstä kasataan laatikoihin seuraavaa vuotta odottamaan, muut ajatukset ja touhut tulevat ajankohtaisiksi ja jouluiset tuumat painuvat taka-alalle. Tarvittaessa mielen pohjalta voi kuitenkin milloin vain ammentaa pienten tonttujen iloiset kiljahdukset, leppoisan yhdessäolon nautinnon, jouluaamun rauhan ja sen pienen hetken, kun kynttilänliekkiä katsoessa kaikki on kaunista ja hyvää.



lauantai 18. lokakuuta 2014

Jouluhankintoja


Meillä päin ei vielä ole uusia joululehtiä näkynyt, paitsi tämä yksi. Päädyin sitten uusien joululehtien kaipuussani ruotsinkieliseen lehteen nimeltään Drömhem & trägård. Ihania olivat kuvat. Näyttäisi siltä, että joulukukkia asetellaan Ruotsissa tänä vuonna kupariastioihin. Käyttöön pääsevät siis kuparipannut ja -kannut, kenellä niitä sattuu löytymään. Yksi kukka-asetelma oli vanhassa peltirasiassa, mikä oli pirteä idea myös. Lehdessä oli myös kaavoja itse askarreltaville koristeille.

Viimeisessä kuvassa näkyy vielä muutama jouluhankinta: lasikupu puoleen hintaan, 4living-peltipurkki ja Luzerne-lautanen riisikuviolla. Kirppikseltä kahdella eurolla löytyivät tuikkuastiat paksua, itselle mieluisen punaista lasia. Saa nähdä, mitä näistä tulee kehiteltyä ja mihin sijoiteltua.






keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Jouluvaloa

Innokkaissa joulufiiliksissä kävimme poikien kanssa hankkimassa uusia jouluvaloja. Anttilasta löysimme Kotivalo-lumihiutale-ledvalosarjan, johon kuuluu kymmenen isoa akryylilumihiutaletta. Ne olivat portaikossa aika hienot. Toiset samanlaiset ovat vielä odottamassa. Nämä käyvät myös ulkokäyttöön, joten ehkä toiset päätyvät kaiteelle vastaanottamaan vierailijoita, kunhan ulkovalojen aika koittaa.






perjantai 10. lokakuuta 2014

Tuoksua ja tunteita

Sanotaan, että tuoksut ovat ihmisille erityisen merkityksellisiä siksi, että tuoksuaistimukset menevät alitajuiseen tunnemuistiin ilman tietoisen ajattelun prosessointia. Ne siis kolahtavat vaistomaisesti ja suoraan ja nostavat pintaan sen tunteen, joka tuoksusta on esimerkiksi lapsuudessa syntynyt.

Onneksi jotkin väliaikaiset olotilat eivät pilaa jotain tuoksua lopullisesti. Itsellä esimerkiksi raskausaikoina salmiakin ja suklaan tuoksut, jauhelihan tai kanan paistamisen aromit ja hajuvedet kuuluivat kielletylle listalle kolme neljä ensimmäistä kuukautta, mutta kummasti ne vaan rupesivat uudelleen miellyttämään.

On sanottu myös, että ihmisen makuaistimukset olisivat pääosin tuoksujen - tai hajujen, miten milloinkin - aikaansaannosta. Tähän perustuu tietysti se, että flunssaisena mikään ei tahdo maistua miltään ja että hengittämättä voi niellä pahanmakuisiakin troppeja. Kiinnostavaa on myös se, että vaikka ruoka-ainetta saisi haistella, sitä on vaikea tunnistaa, ellei sen väriä näe, kuten ruokaohjelmien sokkotesteissä.

Tärkeä syy joulun idylliseen tunnelmaan on varmasti tuoksujen, makujen ja värien iloinen sinfonia. Jokaisella on varmasti ne joulun 'pakko olla' - tuoksut. Vaikka sesonkivärit vaihtelevat ja joulupöytään halutaan uusia makuvivahteita tai -teemoja, pysyvät tietyt tuoksut joulukodin keskiössä usein vuodesta toiseen.

Hyasintti, joulukuusi, punaiset omenat, mandariinit, piparit, glögi, laatikot ja uunissa paistuva kinkku kuuluvat meidän joulumme tuoksukattaukseen. Minulle näistä tärkein on hyasintti. Voi sitä huumaa, kun aamulla olohuoneeseen astuessa vastaan tulvahtaa avautuneiden hyasinttien tuoksu. Varsinkin värillisten hyasinttien tuoksu on tarpeeksi voimakas omaan makuuni - tai siis hajuuni. Jollakulla toisella joulun tunnelman saattaa sen sijaan tuoda riisipuuro ja kaneli, neilikka, maksalaatikko tai lipeäkala.

Omat joulutuoksuni ovat kuuluneet lapsuuteni jouluihin, ja siksi varmaan niitä niin huolella vaalin. Voisi olla haikea paikka, jos esimerkiksi allergian vuoksi oikeasta kuusesta tai hyasenteista pitäisi luopua. Toki aina uusia, miedompia tuoksuperinteitä syntyisi vanhojen tilalle, ja ehkä voimakkaiden tuoksujen puuttuessa hienovaraiset sävyt alkaisivat erottua selvemmin. 

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Neitsyt Marian osa

Yksi koskettavimmista joululauluista on mielestäni Ja neitsyt pikku poijuttansa (säv. Selim Palmgren, san. Severi Nuormaa). Tässä parin minuutin kappaleessa on äidin näkökulmasta tiivistettynä yhden elämän kaari syntymästä kuolemaan, joulusta kärsimysviikkoon.

Laulun ensimmäiseen säkeistöön on kiteytetty kauniisti Marian rakkaus, huolenpito ja huoli pienestä vastasyntyneestä. Toinen säkeistö taas kattaa Marian pojan elämän ja äidin suuren surun, kun ennalta määrätty kohtalo on täyttymässä.

Ensimmäisessä säkeistössä voi lähes tuntea talliin hohkavan kylmyyden, jota äidin syli sekä aasin ja härän huurteinen hengitys pitävät loitommalla. Toisessa säkeistössä Marian sanoista kuvastuu väistämättömän kohtaaminen pojan rinnalla, kun maailman kylmyys on heidät lopullisesti saavuttanut. 

Tämä joululaulu mielletään joskus synkäksi, mutta sen voi nähdä myös äidinrakkauden ylistyksenä ja kertomuksena siitä, miten paljon vahvuutta äideiltä saatetaan joskus vaatia. Äiti on valmis tekemään mitä tahansa lapsensa puolesta, mutta joissakin tilanteissa mitään ei voi tehdä. Voi vain olla vierellä ja rakastaa.

"Ja neitsyt pikku poijuttansa povellansa vie,
ja äidillä on kyynelissä silmä.
Voi piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie?
Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa,
Ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi, oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?
Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä."


Hiekkaa tiimalasissa

Nuorimmaisten kanssa tuli puheeksi, miten jännä juttu on se, että kun tämä hetki on nyt, niin seuraava hetki on jo tulevaisuudessa. Lapset pähkäilivät, että tänään on siis eilisen tulevaisuus. Kuusivuotias mietti hetken ja totesi, että sittenhän tulevaisuus pienenee koko ajan.

Myönsin, että niinhän se pienenee, ja koko ajan vaan nopeammin ja nopeammin. Meidän pikkufilosofi tajusi, mitä tarkoitan, koska seuraava kysymys vanhemmille oli, että minkähän ikäisenä te kuolette. Pääsimme pitkään keskusteluun siitä, miten sitä asiaa ei voi koskaan tietää, mutta että toivottavasti eletään pitkään mutta ei liian pitkään.

Sopivan pitkän määritelmää pohdittiin sitten. Lapset kyselivät mummon ikää (83 vuotta), joka oli vielä lasten mielestä liian vähän. Mummon sisko, joka on vuoden päästä sata, on taas jo ollut sitä mieltä, että kyllä tästä jo joutaisi. Siksipä lapset päätyivät tulokseen, että 98-vuotiaaksi olisi sopiva ikä elää. Siinäpä meille siis tähtäin.

Nyt kun on jo vuoden lähempänä kahdeksaakymmentä kuin syntymää, on huomannut, miten aika on alkanut kulua yhä vinhempaa vauhtia ja miten sitä ei olekaan tuhlattavaksi asti. Oman painonsa kiirehtimisen välttämiseen antaa tieto siitä, että äidinäitini eli vain 42-vuotiaaksi. Nyt on alkanut konkretisoitua se, että varmaa on vain nykyisyys ja tärkeintä hetket näiden läheisten ihmisten kanssa. Enää ei ole varaa eikä haluakaan elää 'sitten kun' -elämää.

Joulun odottaminen ei kuitenkaan ole kiirehtimistä, vaan keskittymistä joka hetkeen, koska itse matka - tunnelmointi ja valmistautuminen - on yhtä nautinnollinen kuin päämäärä. Toisaalta, jos ei muista pysähtyä hetkiin, voi joulunalusaikakin huveta sormien läpi huomaamatta, ja joulu onkin ohi ennen kuin sen huomasi kunnolla alkaneenkaan.


sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Joulukoristelua

Monet ovat jo kaipailleet joulukoristeita kauppoihin hypisteltäviksi. Itsekin kävin toiveikkaana koristeosastolla. Lyhtyjä olisi ollut tarjolla, mutta niille ei juuri nyt ole tarvetta. Nettikaupoistakin koristeita tosin löytyy, mutta jotenkin on kuin pieni seikkailu lähestyä jännittyneenä koristehyllyä ja tutkailla, millaisia aarteita se kätkee sisälleen.

Olen tartuttanut jouluhöpsöyteni jo lapsiinkiin, koska eilen keskimmäinen kyseli, joko otetaan joulukoristelaatikot esiin. Kun en vielä luvannut, hän ehdotti, että jospa sitten kun on ollut kaksi päivää lumi maassa.

Koristeiden ilmestyessä meille lasten kanssa on muodostunut perinteeksi lähteä joku iltapäivä kaupungille, ja jokainen saa ostaa oman koristeen. Onneksi tajusin aikanaan alkaa kirjoittaa koristeiden pohjaan tai tarraan lapsen nimen ja vuosiluvun, jotta tietävät sitten aikuisena jakaa ne oikeille omistajille.

Itselleni on lapsuuden koristeista parhaiten jäänyt mieleen tontut, joilla oli piipunrassista tehdyt vartalot ja persoonalliset kasvot. Sellaisia olen vanhojen tavaroiden liikkeissä yrittänyt sivusilmällä hakea, mutta vielä ei ole kohdalle osunut. 

Jotkut ovat kertoneet karsineensa joulukoristeita. Itsekin olen innokkaana yrittänyt sitä puuhaa tehdä, mutta siinä on käynyt niin, että joka kerta kun ehdotan jotain koristetta pois heitettäväksi, joku perheenjäsenistä katsoo suurilla koiranpennun silmillä ja toteaa, että mutta minusta tuo on niin hieno. Heitä siinä nyt sitten mitään menemään.

Lapset tuntuvat muistavan myös jokaikisen kerhossa, päiväkodissa tai koulussa tehdyn jouluaskartelun, joita tietysti kolmilapsisessa perheessä riittää. Nekin on siis säilytettävä. Eikä itsellänikään totta puhuen olisi sydäntä hävittää yhtään vessapaperihylsyenkeliä tai - tonttua. 

Myös miehellä on sama nostalgiahenki. Siksi tallessa on pidetty myös juuttisäkissä oleva muovinen männynkarahka, joka soittaa musiikkia ja samalla esiin nousee mulkosilmät ja aukeileva suu. Pitkään se oli, sattuneesta syystä, joulun yli visusti koristelaatikossa, mutta yhtenä vuonna pikkupojat olivat sen verran vikkeliä laatikonpurkajia, etten ehtinyt jemmata sitä piiloon. Siitä lähtien talossamme on joulun aikaan säännöllisesti rämähtänyt ilmoille isoääninen, sähköisen rämisevä "Jingle Bells, Jingle Bells, Jingle all the way" ja ah, kun äiti nauttii...


lauantai 4. lokakuuta 2014

Joulusiivous

Tänään viikkosiivousta tehdessäni mietin joulusiivousten merkitystä. Aihe jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä normaali viikkosiivous riittää, paitsi jos joulun viettää komerossa. Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka haluaa puunata nurkat, järjestellä vaatekaapit ja puhdistaa ruokakomerot jouluksi.

Omalla kohdallani joulusiivouksen tärkeys liittyy varmasti siihen, että lapsuudessani ennen joulua vaihdettiin puhtaat, raikkaat joulumatot sekä jouluverhot, ja muutenkin siivottiin tavallista perusteellisemmin. Pakkasilmalle tuoksuvaan tupaan kannettiin joulukuusi, ja kaikki näytti kuusenkynttilöiden loisteessa niin juhlavalta pienen tytön silmiin. Illalla pukin käynnin ja pakettien availun jälkeen sai käpertyä silitettyihin lakanoihin uudessa pukintuomassa yöpaidassa vatsa kinkkua ja suklaakonvehteja pullollaan. Jotain siitä tunnelmasta kai haluaa tavoittaa ja välittää nykyäänkin kaiken touhuamisen myötä.

Toinen syy on ehkä se, että en arkisin ole kovin pedantti siivoaja. Imurointi kuuluu kyllä viikko-ohjelmaan, mutta lattioiden luutuaminen, kunnollinen pölyjen pyyhkiminen ja komeroiden järjestely tulee kyllä tehtyä lähinnä jouluksi ja juhannukseksi.

Kolmas syy on se, että vaikka päällisin puolin olisi miten siistin näköistä tahansa, mieleni päälle jää kaihertamaan kaikki pinnan alla kytevä kaaos. Siivoamalla kaiken näkymättömissä olevan puhdistan samalla alitajunnassani muhivaa epäjärjestystä. Sen takia pystyn hyvällä omatunnolla rauhoittumaan ja rentoutumaan vasta, kun myös vaatepinot ovat suhteellisen suorissa riveissä.

Monille joulun rauhan tuo varmasti juuri se, että saa heittää vapaalle vaihteelle myös siivouksen suhteen, mutta joillekin meistä juuri joulusiivoukset voivat olla avain myös puhtaaseen joulumieleen.


perjantai 3. lokakuuta 2014

Joulu on

Joulu on lupauksia ilosta ja rauhasta. Siitä, että hyvä voittaa, vaikka usein elämässä itsekkyys ja ihnismielen kylmyys laskeutuvat painavina olkapäille.

Kesän lämmön ja vapauden  jälkeen hyytävä viima tunkeutuu ihon alle ja jähmettää mietteet, mutta pimeimmällä hetkellä ajatuksiin hiipii aavistus toivosta, valosta ja uuden syntymästä.

Sytytämme kynttilöitä. Levitämme kirkkautta ja kimallusta valaisemaan ja säteilemään kuin jouluyön suuri tähti, joka johdatti toivorikkaita hyvän äärelle.




Levollista lokakuuta

Näin syysaikaan ajattelee, että ihminen ei ole kovinkaan etäällä talviunilleen hakeutuvasta karhusta tai horrokseen vaipuvasta siilistä. Olisi päästävä kömpimään omaan rauhaan ja saatava puuhastella hyvin pieniä asioita. Kesäinen energia on varastoitu talven varoiksi niin kuin lehtivihreä puun runkoon, ja sen haluaa käyttää säästellen ja taiten.

Nykymaailmassa ei eletä enää vuodenaikojen tahdissa, eikä yhteiskunta tunne leppoistamista ja kohtuullisuutta. Siksi on toisinaan paikallaan tietoisesti irrottautua vaatimuksista, hiipiä pesäluolaan, kääriytyä lepoon ja antaa itselleen lupa raukeuteen ja toimettomuuteen.

Osaksi kotoisaa talvipesää hankimme tänään valkean, sammalenpehmeän torkkupeiton, josta kukin nautti omalla tavallaan. Yksi silitteli sen samettista pintaa, toinen vaipui kuin itsestään peiton lämmössä voimatorkuille, kolmas peitteli sillä itsensä lastenohjelmia katsoessaan ja sanoi olevansa lumen peitossa.

Kun katsoo peiton mutkassa levollisena loikoilevaa lasta tai miettii talvipesässä kylkeä kääntävää karhua, ei voi kuin ihailla sitä vaistomaista viisautta pitää itsestään huolta. Sen taidon meille jokaiselle soisi.


keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Jokainen matka alkaa ensimmäisellä askeleella

Tästä alkaa matkani blogin kirjoittajana ja myös matka jouluun 2014. Ensimmäinen askel on otettu sytyttämällä kynttilät muistuttamaan siitä, ettei ole niin suurta pimeyttä, etteikö pienikin liekki riitä sitä valaisemaan.

On aika, jolloin syksy valmistautuu kietoutumaan pumpulinpehmoiseen ensilumeen. Talvi on ihan nurkan takana. Aamulla ulkona tuoksuu kuura ja riite ratisee askelten alla. Pudonneet omenat kyyhöttävät harmaahehkuisen ruohon lomassa, ja pihalle unohtunut puutarhatuoli tuntuu väärään maisemaan eksyneeltä.

Liikkeelle on taas lähtenyt salaperäinen kansa. Koskaan ei voi olla varma, kuka kuuluu heihin. Voi tarkkailla pieniä merkkejä: vienoja hymyjä, kaukaisuuteen tuijottelua, hajamielisiä vastauksia. Heitä voi huomata kaupan hyllyjen välissä vaeltelemassa, komeron nurkkia ja lehtipinoja penkomassa tai hiljaa tutunoloista laulua hyräilemässä. Mutta viimeistään, kun huomaa ensimmäiset valot pilkottamassa pihapuussa tai kuistin reunalla, voi olla varma, että on törmännyt niihin - joulunodottajiin.