tiistai 17. marraskuuta 2026

Unettomuudesta ja mitä sitten tapahtui

Olen meinannut alkaa joidenkin kommenttikenttään kertomaan unettomuudestani ja sen seurauksista, mutta kommentista olisi tullut todella pitkä. Ajattelin siksi kirjoittaa tarinani tänne. 

Kärsin päälle kolmekymppisestä asti unettomuudesta. Syynä oli ensin traumaattinen parin viikon ikäisen lapsemme sairastuminen. Viikkojen lastenosastovisiitin jälkeen epävarmuus jatkui, ja unettomuus kroonistui vauva-ajan ja huolten yhteisvaikutuksesta.  Kaksi nuorempaa lasta eivät myöskään nukkuneet kunnolla yöllä eikä päivällä, joten nukkumattomuus kesti noin viisi vuotta, samalla kun lapsen oireilu toi omat haasteensa arkeen. 

Olin palannut hoitovapaiden jälkeen stressaavaan työhön, ja unettomuus vain yltyi. Kävin säännöllisen epäsäännöllisesti työterveydessä, mutta melatoniinit, unilääkkeet ja rentoutuskurssi eivät auttaneet. Minulle tehtiin myös First Beat -mittaukset (piuhat mittaamassa kolme vuorokautta), joiden tulokset kertoivat kaikkien osa-alueiden olevan huonoja tai erittäin huonoja. Nämä tiedot eivät johtaneet mihinkään, ja niinpä jatkoin töissä sinnittelyä totaalisen väsyneenä. Pidin lyhennettyjä työaikoja, kun lapset olivat alkuopetuksessa, ja olin yhdessä vaiheessa opintovapaalla.

Loppujen lopuksi nukuin keskimäärin kolme tuntia yössä, erittäin hyvänä kuusi ja usein en silmäystäkään koko yönä. Tsemppasin työpäivän läpi, mutta käveltyäni kotiin jaksoin vain makoilla. Vähitellen viiden kilometrin päivittäisesta työmatkakävelystä huolimatta kunto vain heikkeni. Syyllistin itseäni huonosta kunnosta ja yritin lisätä liikuntaa. Lopulta en meinannut saada edes käveltyä kotiin ja tuntui, etten saa happea vaan jouduin "kiskomaan" ilmaa keuhkoihin. Heräsin myös usein painajaisiin, joissa minua kuristetaan.

Aloin epäillä, että minulla on uniapnea. Niin olikin, mutta koska en saanut laitetta, ostin sen itse. Siihen painajaiset loppuivat ja happi alkoi kulkea myös päivällä paremmin. Aamuyön valvomiseen uniapnealaitteesta ei ollut kuitenkaan apua, ja kidutuksenomainen valvominen jatkui. Kun vaihdevuosioireilut alkoivat, hankin heti hormonilaastarit, jotta unettomuus ei siitä syystä edelleen vaikeutuisi. 

Aamulla töihin meneminen tuntui vuosi vuodelta ja päivä päivältä hirveämmältä. Kyyneleet valuivat töihin kävellessä, sitten taas kotiin palatessa. Jos kollega kysyi päivällä, miten menee, kyyneleet alkoivat automaattisesti valua. Ystävät kehottivat työterveyteen, mutta siellä käynneistä ei ollut aiemminkaan mitään apua. Lomistakaan ei ollut hyötyä; pää oli töissä non-stop. 

Lopulta erään kesäloman jälkeen, kun palasin töihin, huomasin, etten muista mitään. Katsoin jonkin tiedon ja parin sekunnin päästä se oli kadonnut mielestä. Tein sen vuoden töitä niin sanotusti selkäytimellä eli vanhoilla rutiineilla, mutta asioita piti tarkistella koko ajan ja välillä asioita unohtui tehdä (en onneksi ole terveydenhuollossa). Kerran rappusten yläpäässä en muistanut, miten niitä laskeudutaan, enkä kaupungilla ollessa yhtäkkiä tunnistanut kotikaupunkini keskustaa. 

Hallitus oli juuri leikkaamassa vuorotteluvapaan, joten hain sitä viime hetkellä puoleksi vuodeksi, ja onneksi sain sen. Syksyllä aloitin vuorotteluvapaan ja vain nukuin ja nukuin. Valvoin edelleen aamuyöllä, kuten ennenkin, mutta sitten nukuin seuraavaan iltapäivään koko puoli vuotta. Muisti oli entisestään heikentynyt, ja ennen joulua, kun töihin olisi pitänyt palata, menin uudelle työterveyslääkärille, selitin koko tilanteeni ja hän laittoi minut sairauslomalle ja muistitesteihin.  

Muistitesteissä selvisi, että lähimuisti, tarkkaavaisuus ja hahmottamiskyky olivat huonolla tolalla. Sen toki tiesinkin. Kaikki kodin ja lasten asiat olivat miehen vastuulla. En muistanut mitään. Vaikka olisin laittanut puhelimeen muistutuksen jostakin asiasta, kun painoin hälytyksen pois ja kävelin huoneesta, huomio tarttui johonkin muuhun eikä enää palannut alkuperäiseen asiaan. Olin pääasiassa kotona ja nukuin. Sarjoja ja elokuvia katsoessa mies joutui selostamaan koko ajan, kuka kukin on, ja kaikki nimet menivät ohi. Pää oli myös joka päivä kipeä, mitä ei aiemmin tapahtunut juuri koskaan. Kerran huomio herpaantui, kun olin laskeutumassa rappusia, ja putosin ne alas. Olin täysin "omaishoidettava". 

Olin ollut jonossa ja pääsin aivojen magneettikuvaukseen. Ensimmäisissä kuvauksissa näkyi "jotain", ja toiset kuvaukset tehtiin myöhemmin varjoaineen kanssa. Kun tulokset tulivat, niissä näkyi aivoissa MVNT-kasvainrypäs. Ne ovat harvinaisia kasvaimia, eikä niistä löytynyt juurikaan suomeksi tietoa. Etsin englanninkielisiä tutkimuksia. Kyseessä ovat kasvaimet, joita ei leikata, koska leikkaus voisi aiheuttaa vaurioita. Ainoastaan jos tulee pahoja halvaus-, tajuttomuus- tai epilepsiakohtauksia, toimenpidettä voisi harkita. Jossakin tutkimuksissa oli ilmennyt äkkikuoleman riski. 

Nämä tulokset eivät mielialaa nostaneet, mutta sitten yliopistollisen sairaalan konsultoinnissa oli sanottu, että kasvaimet eivät aiheuta sellaisia oireita, joita minulla on. Seuraavaksi odotin selkäydinpunktioaikaa. Kun se oli tehty, neurologi sanoi, että beeta-amyloidiarvot ovat liian alhaiset, mikä on alkavan Alzheimerin taudin merkki. No, jos aivokasvaimet oli huono juttu, tämä oli karmea juttu. Luin taas kaikki tiedot sairaudesta, ja jos nuorella iällä sairastuu Alzheimeriin, taudin eteneminen on todella nopea.

Siitä alkoi minun kuolemaan valmistautumiseni. Tai no eihän siihen oikeasti voi valmistautua. Välillä olin epätoivon alhossa, välillä yritin järkeillä, että onneksi lapset ovat jo teinejä ja he kyllä pärjäävät. Tein kuolinsiivouksia ja hautajaisten soittolistaa ja kerroin miehelle. miten hänen pitää missäkin tilanteessa tulevaisuudessa toimia. Samaan aikaan yritin ottaa elämästä kaiken irti ja nauttia asioista. 

Olin jonossa yliopistolliseen sairaalaan aivojen aineenvaihduntakuvauksiin jatkotutkimuksiin. Myös kaikenlaista työkyvyttömyyshakemus- ynnä muuta lomakerumbaa riitti. Edellisellä neurologikäynnillä olin maininnut päänsäryistä ja sain niihin Triptyl-nimistä lääkeettä. Neurologi sanoi niiden tukevan myös unta. Yllättäen niiden avulla pysyinkin unessa yöllä. Ensimmäisen kerran pariinkymmeneen vuoteen. Vaikutus ei myöskään lopahtanut, kuten unilääkkeiden kanssa oli käynyt. Pikkuhiljaa huomasin, että aloin muistaa paremmin. Kysyin lopulta mieheltäkin, että kuvittelenko vain, ja hän sanoi, että on huomannut saman. Pystyin seuraamaan ohjelmia ja jopa lukemaan taas kirjoja.

Puolen vuoden päästä keväällä pääsin aineenvaihduntakuvauksiin, ja sieltä tuli tulokseksi, että Alzheimer-muutoksia ei näy aivoissa. Olin varovasti iloinen, mutta toisaalta ajattelin, että nukkuminen on varmaan vain kohentanut muistini tilannetta. Kesällä menin uusiin muistitutkimuksiin, ja neurologian psykologi sanoi, että muisti on erittäin hyvä, samoin muut osiot, ja että Alzheimerissa tällaista kohenemista ei pitäisi tapahtua. Huomasin itsekin testiä tehdessäni, että vuotta aiemmin oli surkea tehtävissä, jotka nyt sujuivat kuin vettä vain. Kerroin hänelle, että viimeisen puolen vuoden aikana oli alkanut olla jopa vähän tylsää vain katsoa, kun pyykit kuivuvat, ja se oli neuropsykologin mukaan aivojen kannalta hyvä merkki.  

Neurologi sanoi vastaanotolla, että hän ei voi juuri koskaan sanoa potilailleen hyviä uutisia, mutta nyt näyttäisi siltä, että sinulla on ollut vakava työuupumus. Kasvaimia seurataan edelleen, mutta syksyllä voisin palata töihin. Neurologi ohjeisti seuraamaan vointia, sillä uupumus uusii helposti. En voi kieltää, etteikö töihin palaaminen olisi jännittänyt. Olinhan ollut pois työelämästä kaksi vuotta. 

Työpaikan ja työterveyden kanssa pidettiin neuvottelu työhönpaluusta. Sain joitakin käytännön helpotuksia työn tekemiseen ja palasin vuosi sitten syksyllä täysipäiväisesti töihin. Työpäivän jälkeen aivot ja kroppa ovat väsyneet, mutta enää työssä käymiseen ei liity sellaista epätoivoa kuin valvomisen vuosina. Enää ei voi ajatella, että levähdän sitten joskus seuraavalla lomalla, vaan joka päivä pitää punnita, mitä jaksaa. Työ tuntuu mielekkäältä, mutta kun kävelen kotiin, aivot ja kroppa ovat kyllä aika lailla poikki.

Mies tekee edelleen ison osan kotitöitä, mutta toisaalta minä tein niitä pieteetillä ensimmäiset 20 vuotta, joten sehän menee tasan. Nuorimmainen, joka edelleen asuu kotona, on hyvin vastuullinen ja itsenäinen 18-vuotias. Kun vuosi täysipäiväistä työtä oli tullut täyteen, halusin vähän helpottaa tilannetta ja siirryin tänä syksynä tekemään 80-prosenttista työaikaa. Voimia riittää näin edes vähän johonkin omaan pieneen harrastamiseen tai huonompina hetkinä vain lepäämiseen ja palautumiseen.  Tämä yksi lääke palautti yöuneni ja pelasti jäljellä olevan terveyteni. En halua edes ajatella, missä tilanteessa olisin, jos sitä ei olisi minulle määrätty. 

Kuten viime uudenvuodenaattona kirjoitin, elämä on ollut viime vuosina aikamoista tunteiden vuoristorataa, ja sitä kuvaa hyvin sanonta "Ajattele, kuinka onnellinen olisit, jos juuri nyt menettäisit kaiken, mitä sinulla on, ja sen jälkeen saisit sen kaiken takaisin."


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti