torstai 29. lokakuuta 2015

Valo loputon, vahva, ikuinen


Valot niin monet ja kasvot
         ikkunoiden takana,
en tunne niitä, mutta ne kulkevat lähellä,
niiden hengitys kantautuu
kuin tuulen liike, pysähtymättä.

Kasvot valmiit lähtemään,
valmiit unelmien vehreyteen, kun päivä on lyhyt,
valmiit palaamaan särkyneiltä teiltä
         hiljaisuuteen ja kyyneliin
elämän ja kuoleman,
ilon ja kivun valaistuksessa.
Tämä häivähdys,
         lähtö ja paluu -
ja mitä se saa mukaansa näiltä rannoilta?

Tänään, taas tänään
ristin huipun alla
pihlajan huurtuneet käsivarret kantavat
         haurasta kajoa.
Mutta kädet hennot puhkeavat kukkaan,
ne kukkivat jo, aika on tullut,
valo loputon, vahva, ikuinen.
Kasvot jotka eivät näe tätä, eivät kestä,
katse murenee tomuksi,
maan herkkä vehreys pysähtyy,
          ellei näe ikuista liikettä
hauraassa ja väkevässä valossa.

Sillä lapsi, Lapsi meillä on
ikuisesti syntynyt
käsivarsillaan valon avaruudet,
virrat, jotka punertavat meret.
Juuri nyt ikkunoitten tasalla
säteilee puu, ikuisesti kirkas toivo,
                    lähtöön valmis.

(Niilo Rauhala, 1989)



maanantai 26. lokakuuta 2015

Jotakin tapahtuu


Keto nukkui. Uneensa kukkanen kuuli
miten ylitse humahti yöllinen tuuli
ja kuiskasi: Jotakin tapahtuu.
Vähän kukkanen raotti umppuista terää:
Sydänyöhän nyt on. Ei, vielä en herää.
Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedolla päätään käänsi
ja mättään juuressa sirkka äänsi
ja silmät pienien eläinten
kuin lyhdyt siellä ja täällä.
Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,
jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,
kedon pienet oliot pimeässä
joka ylitse mustana kuin meri lyö.
Ja se uninen kukkakin toisten lailla
on äkkiä auki, pelkoa vailla.
Ja siinä se on: valo! Jouluyö.

(Aila Meriluoto, 1959)

lauantai 24. lokakuuta 2015

Hyasinttijuhla


Tunsit että oliŧ kotona jo matkalla.
Joku oli nostanut hyasintin vaunun
tavaratelineelle
se tuoksui koko matkan, ja päivä oli kuin kynttilä
jonka liekissä näkyi sininen hahmo.
Matkustit ilman mitään, et yrittänyt muuttua
jouluksi,
ei kai ollut mitä muuttaa,
en tiedä oliko hyvää tahtoa edes,
mutta joulu oli.
"Äidistäsi minä sinut heti tunsin"
joku siinä vaunussa puheli toiselle,
ja sinun korvissasi se oli kuin joulun sanaa:
ilman Joulun äitiä kukaan ei tunne lasta.
Oli sodat, vallanhalu ja riisto,
maan nälkäiset, sairaat ja vangit,
täyttymättä jääneet lupaukset,
oli yhä enemmän mitä panna joulua vastaan
ja sen puolesta
et ollut kovin köyhä.
Omituista vain ettei se hievahtanut siitä,
ei asettunut puoleen ei toiseen,
ei kertakaikkiaan tuntunut kuuntelevan sinua.

Kun pääsemme tänne asti, meissä on väsynyt
vuosi,
mielen pimeä, joka painaa kauas, kaikkia muistoja
kauemmaksi.
Me sytytämme kynttilän huoneessa ja kynttilän
hautausmaalla,
muistamme niitä joiden kanssa kerran istuimme
samaan pöytään
ja siitä pöydästä tunnemme olevamme poissa.

Entä jos vuosi haluaa nukkua meistä?
Entä jos valmistammekin juhlan sille joka haluaa
olla poissa?

Täällä joulu on vuoden kaukainen
mielen pimeää kaukaisempi
niin kuin kesän yö
päivän kaukainen
päivän valoa kaukaisempi
niin kuin maaliskuun hankikanto
lunta ja maaliskuuta kaukaisempi

Hyasintti tuoksuu pöydällä lumelta ja kynttilöiltä.
Valmistimme juhlan, halusimme itse tehdä kaiken.
Sanottiin että se on valmistettu meitä varten
mutta on vaikeata uskoa että se voi tulla
kun talo on tyhjillä ja päivä poissa.
Kuitenkin taas juhlimme poissaolevaa,
taas juhlimme pois vuoden joka on väsynyt meissä.
Ja poissaolossa on uuden alku: ilo.
Se puhkesi pimeästä monet pienet kukat
ja siirtyi talosta taloon pyhien alla.

(Mirkka Rekola, 1979)

torstai 22. lokakuuta 2015

Ehkä jo kohta

Silmuissaan uinuvat valkoiset hahtuvat. Vielä eivät ole valmiit kuoriutumaan. Vielä keräävät valkohuurretta. Vielä rakentavat sakaroitaan täydellisiksi, symmetrisiksi. Vielä viettävät horrosta pilvenuumenissa.

Kun jokainen on omanlaisensa, valmis, kun pakkanen on kunkin täydelliseksi kiteeksi muovannut, matka voi alkaa. Yhteisen käskyn saatuaan laskeutuvat alempiin ilmakerroksiin, kasvavat matkan varrella täyteen tähtiloistoonsa. 

Jännittynyt lähtölaskenta ja irti päästäminen. Miljoonat hiutaleet alkavat elämänsä matkan, leijailevat jäävarjoillaan, liitelevät untuvankeveinä. Osa takertuu toisiinsa: yhdessä on viihtyisämpi matkata. Valkeus loistaa jokaisesta juhlapuvusta. Onhan tämä tähtihetki - ensilumi.

Tästä linkistä voi katsoa, milloin ensilumi on keskimäärin satanut eri paikkakunnille vuosina 1981 - 2010. Alla oleva kuva on viime vuoden marraskuun lopulta.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Koraali


Maa on niin
sateinen, sumuinen.
Kauniisti kosteat mustat kuuset ja männyt
lepäävät harmauden sylissä
ja siellä suuret tummat talot
ikkunat himmeinä hohtaen hämärän lävitse.
Kaikki on niin -
Ehkä on jotakin tapahtumassa
juuri nyt. Kuninkaiden kohtaaminen,
tai ehkä syntyy jossakin lapsi,
odotettu.
Paikkahan voi olla mikä tahansa,
tavallinen huone, tai eläinsuoja, luola.
Taivaalta putoilevat
sadepisarat, sadekuurot
pehmeästi hyväilevät maata.
Sadepisarat ympäröivät oviaukon,
putoilevat äidin poskelle.
Eläinten lämmin hengitys
kietoo kaiken harmaaseen vaippaan
kun arat askelet
pysähtyvät ovensuuhun:
joku, mistä lie tullut kedolta,
nyt pysähtyy ovensuuhun
katsomaan lasta.

(Lassi Nummi, 1987)

lauantai 17. lokakuuta 2015

Keskellä talvea, jouluna

I

Tässä minä istun, on iltapäivä, maa ohuelti lumessa;
ikkunasta näkyy valkoista peltoa, hämärtyy, ikkunasta
näkyy mustaa peltoa; vielä näkyy viime kesän sänki,
tien reunan paju, hakatut lepät.
Tyhjä pelto, jänikset poissa, fasaani piilossa,
kissa piilossa: fasaani nokki sen eilen rammaksi.

Ja joulu tulee.
Viikko sitten olimme kävelyllä, vaimo ja minä,
pimeitä teitä pitkin. Tulomatkalla nähtiin
nopeasti liikkuva valo taivaalla, korkealla
pilvien yläpuolella. Satelliitti se ei ollut,
niitä näkee joka ilta; 
tuli Joulutähti mieleen
ja samalla kuva lapsena katsellusta kirjasta:
kyselin isältä, lentääkö kuvassa lentokoneita
taivaan yläpuolella. Nykyään ihmiseltä puuttuu
hartauden harrastus: puhutaan lentokoneista, joulutähdestä,
satelliitista samaan hengenvetoon.

Tullessa katselin myös tien vierustan kuusia, korkeita
ja kapeita, mustia mustaa taivasta vasten,
jokaisen latvassa tähti, oksilla tähtiä, oksien lomassa tähtiä:
ajattelin että siinä oli joulukuusia, sopusuhtaisia
todella eläviä kuusia
pimeässä niin kuin kaikki joulukuuset
jo kahdentuhannen vuoden ajan, keskellä pimeintä aikaa,
keskellä talvea, keskellä pimeintä aikaa.

II

Lapsena minä asuin kaupungissa kaikki joulut,
talon numero oli kuusi,
talo oli vanha ja piha suuri; pihalta niitettiin voikukat
joka kesä; ne kasvoivat mielessäni, minä koristelin niillä
hanget talvisin ja jouluna ne paloivat kuusen oksilla
kynttilöinä. Minä sain lahjoja, ensin isöäidin luona,
sitten kotona; isoäidin luona syötiin
(minä en silloin syönyt lipeäkalaa) ja sinne tuli joulupukki;
usein olin niin väsynyt, että isä kantoi minua,
matkalla käännyttiin kolmesta kadunkulmasta.
Kyllä kai minusta oli hauska saada lahjoja
mutta hauskempaa oli katsoa keittiön ikkunasta joulupäivänä
kun aurinko alkoi taas yletä kuin voikukka.

Minä tahtoisin koristella kuusen voikukilla,
minä puhun usein voikukista, niissä on aurinko,
niissä on todellista ainesta joulukukiksi:
tulppaani ja hyasintti ovat kyllä kauniita kukkia,
mutta ovatko ne joulun kukkia: ne ovat himmeän illan
ja tuoksuvan ihon ja yön kukkia, mikä niissä on joulua?
Voikukka on aurinko ja aurinko ja aurinko:
minä toivon että jouluaamuna maa olisi täynnä voikukkia.
Silloin minä tuntisin näinä pimeinä aikoina
että aurinko alkaa taas nousta ja jää sulaa.

III

Taitaa jo riittää voikukista: halusin vain sanoa
että minulle joulu on näkymättömistä ylenevän auringon
ja tihentyvän valon juhla
niin kuin pohjoisen ja kristityn maan asukkaalle
on sopivaa.

Lapsena etsin taivaalta joskus joulutähteä;
jos olisin nähnyt sen, en olisi hämmästynyt
niin kuin Kepler tai Brahe, oikeastaan en usko,
että hämmästyisin nytkään. Ehkä sentään tuntisin
havainnontekijän huimausta.

IV

Mikään tässä maailmassa ei ole itsestään selvää,
ei edes se, että aurinko nousee huomenna:
uskon varassa on moni asia. Kun on päästy jouluun saakka,
kuljettu pimeät tiet pakkasessa, tarvitaan uskoa:
olkoon tähti
tai kynttilä kuusen oksalla,
olkoon lumikide tai kukka hangella: uskon varassa
se leimahtaa. Ja minä uskon, että jouluna,
vaikka olisikin paljon lunta ja maa jäässä
ja vaikka onkin pimeää,
elämä paisuu lumen ja jään ja pimeyden alla.
Aattona tekee mieli ottaa lapio ja kaivaa reikä lumeen
ja aina roudan alle; tekee mieli mennä yöksi metsään,
kuunnella siiven havinaa, etsiä jälkiä hangesta, nähdä elämää.

V

Minä puhun omista jouluistani, muistelen omia kuusiani,
en minä pysty puhumaan yleisesti,
yleiset puheet ovat puhetta olemattomasta:
jokainen näkee tähden ja auringon yksin,
tuntee yksin huimausta.
Meiltä puuttuu yhteinen silmä tai se on sokea,
kranaatin repimä tai pimeyden surkastuttama:
asia jota kannattaa surra ilon juhlanakin,
sokea silmä.

Leimahtakoon tuhat novaa, leimahtakoon kymmenentuhatta aurinkoa
jouluna tämän pimeän ajan keskellä,
tämän pimeän ajan keskellä, keskellä talvea, jouluna.

(Pertti Nieminen, radion jouluruno 1960-luvulta)


lauantai 10. lokakuuta 2015

Ei sitä joulua


Ei sitä joulua, että en kirjoita syksyn sataessa
tilattua lunta vihreille oksille.
Ei sitä syksyä, että en
kuudenkymmenen kynttilän lampun alla
kirjoita vahakynttilöiden suloisesta loisteesta
ja lapsista ja laulusta
hyvästä tahdosta ja maan rauhasta
ja niin kuin sauna on pantu illaksi lämmitä,
niin minäkin.

Tilatun äänen minä kohotan kaupallisuutta vastaan
ja ylistän joulua joka kestää joulusta jouluun.
Mutta joulu itse on vanha,
vetäytynyt lepoon, vaikea tavata.
Oi, eikö oikea tuoksu ole vahatun lattian tuoksu!
Eikö vuosikin ole väsynyt ja tahdo täältä pois
ja eikö taivaalla ole tungokseksi asti tähtiä
ja eikö sielläkin ole vallalla hirveä kilpailu?
Ja sinne tähti syttyi.

Oi, vaikka on ehkä musta maisema ja järvi auki,
ja järvi auki ja aurinko risukossa.
Oi, vaikka karhun häntä on vanhassa sadussa poikki
ja kettu kavala.
Oi, vaikka niin on,
niin joulu on joulu
ovesi takana.

(Paavo Haavikko, 1966)

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Club for five: Jouluna

Viime joulun aikaan oli taas kova hinku saada uusia joululevyjä. Hankkimatta olivat Club for fiven jouluiset levyt, ja heidän Jouluna-levynsä (2013) päätyi sitten levylautaselle. Lauluyhtyehän laulaa a cappellaa, ja levyllä on sekä vanhoja tuttuja joululauluja että uudempaakin materiaalia. 

Täysin uutta tuotantoa ovat yhtyeen omat, ihastuttavat kappaleet Jouluna ja Jouluenkeli. Jälkimmäisessä laulavat myös Mikko Kuustonen ja Tapiolan kuoro. Levyn viimeinen, Prinsessalle-laulu sattaa tuoda liiankin surumielisiä sävyjä joululevyn kuunteluun. Mutta kaunishan se on, siitä ei pääse mihinkään.

Levy oli pääosin persoonallisesti toteutettua kuuloiloa. Omaan makuuni jopa tylsähköiltä kuulostivat Joulupuu on rakennettu ja On hanget korkeat nietokset. Muista vanhoista joululauluista taas oli tehty hienoja sovituksia, ja sehän on pointti vanhojen kappaleiden levytyksissä. Pitää saada jotain aivan uutta henkeä puhallettua tuttuihinkin sävellyksiin. Kuunnelkaapa vaikka tämä Heinillä härkien kaukalon (klik). Voiko tulkinta enää kauniimmaksi mennä!


maanantai 5. lokakuuta 2015

Tontturuno

Talon tonttu

Hän kaikkialla kodiss' on, vaikkei näy häntä missään,
hän tipsuttavi, tepsuttavi huopatöppösissään,
ja päivällä hän torkahtaa kuin pieni kirkonhiiri,
mut yöllä hän on valveilla, kun kiljuu kattoviiri.

Hän kellarissa kyhjöttää, hän marjapullot siirtää,
perunakuoppaan kurkistaa, voipyttyyn viirun piirtää,
hän aitanoven luukusta kuin kissa hiljaa kulkee
ja arkut, jotka auki jäi, hän varovasti sulkee.

Hän teuhaa tallinullakot ja heinäseimeen hyppii,
ja vanhan ruunan silmistä pois siemeniä nyppii,
hän kanakoppiin kiiruhtaa, hän kuppiin heittää kauraa
ja sikolätin possuille hän makeasti nauraa.

Hän pirttiin sitten piipertää, kun talonväki nukkuu,
käy sormi suulla, kuuntelee, kun kaappikello kukkuu,
hän tirkistää, hän tarkastaa, lie puhdas nukkunuttu,
hän taaton vanha veikko on ja lasten leikkituttu.

Nyt kaapille hän kapuaa jo yli leipävartaan,
hän kehdon kiertää kujeillaan ja nauraa pitkään partaan,
Jos lapsi sattuu itkemään, hän sille päätä nyökkää,
hän hyssyttää ja hyräilee ja murjun nurkkaan työkkää.

Hän huoneenhaltijalle suo vain hyvää viljavuotta,
hän hankkii häitä, kestejä, ei voi hän surra suotta,
hän pirtiss' ain' on toimessaan ja hän se kaikki määrää,
hän tilikirjat tarkastaa ja neuvojana häärää.

Ja jos on huono hallitus ja talo rappiolla,
niin tonttu sitä itsekseen öin suree ullakolla;
vaan kukin itse vastatkoon, jos hukkaa perinnöltään,
jos käyttää väärin valtaansa ja tahraa lokaan töitään.

Hän uskollensa uhrasi jo elämänsä parhaan,
yöt miettien hän mittaili ja katsoi tähtitarhaan,
hän vartoo päivän pääsyä ja uuden aamun taikaa,
hän toivoo pyhää, parempaa ja autuaampaa aikaa.

(Larin-Kyösti, Koulutyössä,1932)