Jotakin tapahtuu

Keto nukkui. Uneensa kukkanen kuuli

miten ylitse humahti yöllinen tuuli

ja kuiskasi: Jotakin tapahtuu.

Vähän kukkanen raotti umppuista terää:

Sydänyöhän nyt on. Ei, vielä en herää.

Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedolla päätään käänsi

ja mättään juuressa sirkka äänsi

ja silmät pienien eläinten

kuin lyhdyt siellä ja täällä.

Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,

jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,

kedon pienet oliot pimeässä

joka ylitse mustana kuin meri lyö.

Ja se uninen kukkakin toisten lailla

on äkkiä auki, pelkoa vailla.

Ja siinä se on: valo! Jouluyö.

(Aila Meriluoto, 1959)