Joulukuun 11. päivä: koulun joulu

Tämänpäiväisessä kortissa enkelilapset ovat ryhtyneet musisoimaan. Varmasti soittavat suloisia taivaallisia säveliä:

Kortista tulivat mieleen alakoulujoulut pienellä kyläkoululla. Joulujuhlien ohjelmanumeroiden harjoitteleminen aloitettiin hyvissä ajoin. Tulivathan juhlaan niin vanhemmat kuin monet muutkin kyläläiset. Ohjelmanumerot valittiin, tonttu- ja keijukaispuvut kaivettiin esiin, jumppasalin verhoihin kiinnitettiin hakaneuloilla hopeapaperista leikattuja tähtiä ja lopulta tuolit ullakolta  ja penkit seinustoilta kannettiin saliin riveihin.

Koska koululla oli yhteensä vain kolmisenkymmentä oppilasta, ohjelmanumeroita riitti kullekin kolmesta yhdysluokasta. Yhdellä oli tehtävänä valmistella joulukuvaelma. Kotoa tuotiin saunatakkeja tietäjien, paimenien ja Josefin asuksi ja pyyhkeitä kiinnitettiin otsavanteilla. Enkeli puki varovasti harsopuvun, siivet ja hopeapunoksesta kierretyn sädekehän. Maria ja Joosef asettelivat vauvanuken oljille. Ensimmäisellä tai toisella luokalla lausuin evankeliumin, ja yhdellä harjoituskerralla sanoin vahingossa ”majaa sijatalossa”. Sitten saikin jännittää, että meneekö esityksessä oikein. Onneksi meni! 

Kun opettajat saivat tietää soittoharrastuksestani, harjoittelimme koulun juhliin toisen soittajan kanssa soittoesityksiä. Kuutosella olin luokan muiden tyttöjen kanssa enkeli ja ykkösen pojat olivat tonttuja ja esitimme tanssiesityksen. Pari kertaa lausuin runon. Siihen aikaan ei saanut olla paperia mukana, vaan runot esitettiin ulkoa. Opettaja neuvoi lausumista, ettei runosta tule ”tankkaava”.

Luokat tietysti myös lauloivat. Oli kivaa, jos oma yhdysluokka oli saanut esitettäväksi jonkin ”uuden” joululaulun, kuten Sinivuorten yön  tai Tonttuparaatin (”Jo pipolakki ja punatakki…”) Yleisö tietysti odotti myös perinteisiä Joulupuu on rakennettu, Jouluyö juhlayö, Hiljaa hiljaa ja Maa on niin kaunis -esityksiä.

Juhlassa oli aina ainakin yksi joulunäytelmä. Siinä oli paljon ulkoa opettelemista. Esitin jonakin vuonna joulupukin muoria ja useina vuosina tonttua. Siihen aikaan minulla oli hyvä muisti, joten opin helposti vuorosanat. Jotkut katsojat olivat vanhemmilleni kehuneet, että teidän tytön ääni kuuluu peräpenkille saakka. Seuraavan vuoden näytelmään luokka äänesti minulle poron osan. Sehän ei mikään haitta ollut: eipä tarvinnut opetella yhtään vuorosanaa ja osa oli hupainen.

Juhlailta huipentui pukin vierailuun. Hänelle laulettiin tietysti Joulupukki, joulupukki, ja lahjaksi saimme perinteiset joulupussit eli paperipussit, joissa oli omena, tähtitorttu tai pipari ja taisi olla suklaakonvehtikin. Todistukset oli jaettu jo ennen juhlia koulupäivän aikana. Lopuksi laulettiin vielä yhteislauluna Enkeli taivaan lausui näin, josta viimeinen säkeistö juhlavasti seisten. Sitten saimme kirmata juhlaa varten hankitussa asussa (alimmilla luokilla juhlamekko ja uudet valkoiset sukkahousut) vanhempien luokse katsomoon ja sitten kotiin joululoman viettoon. 

Joulukuun 10. päivä: soittakaa kellot

Tämän päivän kortissa on mielenkiintoinen runon pätkä:

Runo on tanskalaisen Nikolai Grundtvigin vuonna 1856 kirjoittama jouluvirsi, ja se on suosittu Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa (psalm 427). Virsi oli tarkoitettu laulettavaksi jouluaamun jumalanpalveluksessa vielä kun on pimeää. Eri maissa runoon on tehty eri sävelmiä. Parista eri suomennoksesta alla on Lauri Pohjanpään suomennos, johon sävelmän on tehnyt Heino Kaski.

Jos haluat kuulla suomenkielisen laulun, tässä Jorma Hynnisen harras versio.
Jos haluat kuulla ruotsinkielisen laulun, tässä Lutherska Missionkyrkans körin eloisa versio. Voit tietysti myös vertailla erilaisia versioita. Minulle kumpikin oli uusi tuttavuus.

Soittakaa, kellot

1. Soittakaa, kellot, on keskiyön hetki jo mailla.
Loistakaa, tähtöset, enkelten silmien lailla.

Rauha jo nyt, taivas on ilmestynyt.

Jumalan kunnia olkoon!

2. Joulu soi auringon sydämen synkille teille.

Riemuitsen. Sanoman lapsi toi taivaasta meille

ilmestyen laulussa enkelien.

Jumalan kunnia olkoon!

3. Riemuitkaatte te kansat kaikki maan päällä!

Laulakaa, kiittäkää! Lapsi on syntynyt täällä,

ainoinen Jumalan rakkauden.

Jumalan kunnia olkoon! 

Ringen, I klockor

1. Ringen, I klockor, ja, ringen i midnattens timma.

Glimmen, I stjärnor, som änglarnas stjärnögon glimma.

Frid till vår jord kommer med himmelens ord.

Ära ske Herren i höjden!

2. Julen är kommen med ljusning till hjärtan som bäva.

Ned över barnet i krubban nu änglarna sväva.

Barnet från Gud bringar oss saliga bud.

Ära ske Herren i höjden!

3. Sjungen och spelen och jublen och klappen i händer,

mänskobarn alla i jordens mångtaliga länder.

Fött är i dag barnet, till Faderns behag.

Ära ske Herren i höjden!

Joulukuun 9. päivä: kellarin uumenissa

Tämän päivän joulukortissa kellaritonttu tarkastaa ruokavarastoja. Hiiriä näyttää olevan ruoka-apajilla myös. Tonttu on niin kiltti, ettei taida hiirijahtiin ryhtyä.

Meillä oli viime kesänä hiiriepisodi. Kuulin olohuoneeseen jotain rapinaa keittiöstä, mutten kiinnittänyt siihen juuri huomiota. Ajattelin, että jompikumpi pojista käväisi keittiössä. Hetken päästä keittiössä avasin roskiskaapin oven laittaakseni sinne roskan, kun yhtäkkiä hiiri hyppäsi biojäteastian laidan yli kaappiin. Huutoni oli hirmuinen! Paiskasin kaapinoven kiinni ja suljin kiireesti molemmat keittiön ovet. Inhoan kaikkia siimahäntäisiä yli kaiken!

Mies tuli jonkin ajan päästä kotiin, haki hiirenloukkoja ja muutaman päivän aikana erinäiset hiiret ”muuttivat Amerikkaan”. Vesiputkien juuret tukittiin silikonimassalla, ja hiiri-invaasio päättyi. Pihapiirissämme oli vuosia kulkenut jonkun naapurin kissa, ja hoksasimme, että sitähän ei ole näkynyt pitkään aikaan. Oli tainnut hiirenpyytäjämme siirtyä autuaammille metsästysmaille. 

Hiiristä tuli mieleen myös yksi lapsuuden juttu. Meidän vanha navettakissamme oli mennyt manan maille. Äiti oli puhunut uudesta kissasta, mutta asia ei edennyt. Eräänä yönä äiti oli herännyt tunteeseen, että jokin vilistää peiton päällä ja oli sytyttänyt valon. Isäkin oli herännyt ja sanonut, että unta olet nähnyt, ala nukkua vaan. Hetken päästä isä oli rynnännyt tohinalla ylös sängystä ja laittoi valot. Hiiri piileskeli peiton alla. 

Heti seuraavana päivänä isä kävi autolla jossain ja pyysi minua katsomaan takapenkille. Siellä miukui maailman suloisin vitivalkoinen kissanpentu. Annoin sille nimeksi Lili Marlene (olin kuullut sellaisen laulun radiosta) ja leikin sen kanssa monet leikit. Siitä tuli myös meidän uusi hiirivahtimme, eivätkä hiiret enää hyppineet sängyssä.

Joulukuun 8. päivä: parisuhde ja joulu

Tässä kortissa kuhertelevat pukki ja muori, joilla selvästi on edelleen pilkettä silmäkulmassa. Parin välillä näkyvät parisuhteen kulmakivet: arvostus, läheisyys ja ilo:

Aamulehdessä (26.12.2017) kerrotaan, että joulun jälkeen tammikuussa laitetaan vireille liki 40 % enemmän avioeroja kuin joulukuussa. Kyse ei ole kuitenkaan vain itse joulusta. Kesälomien jälkeen elokuussa eropiikki on 10 % suurempi kuin heinäkuussa. 

Jäin pohtimaan, mitä joulu ja loma siis tekevät parisuhteelle? Jouluun liittyy usein stressiä, kiirettä, turhautumista, rahanmenoa ja väsymystä. Jos kotityöt arjessakin kasautuvat vain toisen puolison niskaan, vie juhlan valmistelu tilanteen niin sanotusti nextille levelille. Joulun valmistelut ja kireä tunnelma voivat olla viimeinen pisara jo valmiiksi kuormittuneelle tilanteelle.

Toisaalta voi olla kyse myös siitä, että lomalla vietetään aikaa tiiviimmin yhdessä, jolloin parisuhteen ongelmakohdat korostuvat. Arjessa on ehkä tavattu vain tuulikaapissa; lomaan taas latautuu odotuksia yhteisestä ajasta ja onnellisista hetkistä. Herää kysymys, haluammeko viettää toistemme kanssa tulevatkin joulut.

Jos kumppani tuntuu muuten oikealta, mutta epätasainen työnjako käy hermoille, on hyvä nostaa aihe topakasti ja aikailematta pöydälle, kuten se kuuluisa mummon kissa. Vapaamatkustajia ei kuulu sietää. Vaikka toiselle osapuolelle riittäisikin lenkkimakkarapaketti pöydällä joulunvietoksi, on toisen toiveita syytä kunnioittaa.

Jotta pari voi jatkaa joulun jälkeenkin matkaa samaan suuntaan, on olennaista, että osapuolet tukevat toisiaan. Jos perheen ulkopuoliset ihmiset ohjailevat parin tai perheen olemisia ja menemisiä, on neuvottelun paikka. Jos joulunvietto on hektistä säntäilyä paikasta toiseen, jotta muille sukulaisille ei tule paha mieli tai heille ei uskalla sanoa vastaan, on napanuora vanhempiin jäänyt katkaisematta. Puolison tehtävä on seistä kumppaninsa rinnalla, ei mamman tai papan selän takana.

Jos perheessä ei ole lapsia, voi joulun myös viettää vallan hyvin erillään. Toinen voi mennä vaikka lapsuudenkotiinsa tai hotellilomalle, ja toinen voi kaivella rauhassa napaansa kotona verkkareissa. Ei parisuhteen tarvitse olla vierekkäin kyhnöttämistä, jos ratkaisu molemmille sopii

Jos kuvioon tulee lapsia, yhteinen joulu on heille tärkeä. Silloin kummankin vanhemman tulee ottaa vastuu joulun järjestämisestä miellyttäväksi ja lämminhenkiseksi juhlaksi lapsille. Itsestään selvästi tähän kuvioon ei kuulu alkoholi. Lapselle annetaan selvä joulu! Jo pieni määrä muuttaa aikuisen persoonaa, niin että lapsi tuntee olonsa turvattomaksi. Myös hyväntuulisen naukkailijan tulee malttaa mielensä aikuisten omiin juhliin. Jos alkoholi taas aiheuttaa aggressiota tai riippuvuutta, pitää alkoholi jättää juomavaliosta pois kaikkina aikoina ja tyystin.

Jotta parisuhde voisi hyvin - niin jouluna kuin joulun jälkeenkin - on siis tärkeää keskustella, tuoda esiin omat odotukset, pelot ja toiveet sekä kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään toisen näkökulmat. Jos jompikumpi ei ole valmis aikuismaiseen keskusteluun ja kunnioittavaan kanssakäymiseen, on varmasti ihan tarpeenkin pistää ne paperit menemään. Parisuhde on parisuhde, ei yhden ihmisen kuormanvetoponnistus.

Aamulehden artikkelissa oli muuten yksi hyvä huomio. Suomalaisessa jouluperinteessä parisuhde on lakaistu olemattomiin. Englanninkielisissä joululauluissa taas näkyy myös romantiikka. Tässä siis muutama linkki, joiden tahdissa voi romanttisesti pyörähtää pari tanssiaskelta oman kullan kanssa joulutohinoiden keskellä. Toisessa ja kolmannessa biisissä on muuten upeat videot. Pinkit kuuset viehättävät ainakin minua erityisesti:

Joulukuun 7. päivä: pakettipiilo

Katsokaas tätä korttia! Voiko tämän veikeämpää ollakaan! Tontut käärivät kiireissään paketteja. Miltähän vuodelta kortti lienee? Leimasta ei saanut selvää edes suurennuslasin avulla. Takana pienellä präntillä lukee vain ”Suomessa tehty kortti”.

Paketeista tuli mieleen aika, kun olin alakoululainen. Vanhempi ja pukkijutuissa valveutuneempi siskoni vinkkasi minulle tietävänsä, mihin joululahjat on piilotettu. Ne olivat reilusti vanhempien veljiemme huoneessa sängyn alla. Minulle ei ollut koskaan tullut edes mieleen ajatella, missä paketit ovat ennen pukin käyntiä. Jonkinlaista joulun taikapölyä oli kai lapsen mieli täynnä.

Siskoni siirsi hänen nimellään varustetusta paketista narun ja avasi varovasti teipin, ja minä tietysti perässä. Toiselta kummitädiltä tulleessa paketissa oli keraaminen vaaleansininen kahvikuppi ja asetti. Olin hölmistynyt ja pettynyt: mitä minä tekisin jollain astioilla. (No, vuosikymmenien jälkeen nämä kummitädin minulle kouluiässä vähitellen keräämät keraamiset kuppiparit ovat edelleen olemassa, toisin kuin muut lahjat.)

Avasimme joitakin muitakin lahjoja ja näpräsimme sitten paketit takaisin kuosiin. Kun aatto sitten tuli, tajusin, miten typerää oli ollut kurkkia lahjoja etukäteen. Paketteja ei siihen aikaan kauhean monta ollut, eikä avaamisessa ollut enää mitään jännittävää. Pehmeät paketit villasukkineen ja kerrastoineen eivät juuri yllättäneet. 

Sen jälkeen en ole koskaan kurkkinut lahjojani etukäteen. Miehellänikin on kova homma hankkia lahjoja, koska minä en halua tietää, mitä saan lahjaksi enkä siis kertoa lahjatoiveita. Hänen täytyy siis laittaa vuoden mittaan korvan taakse, mistä olen puhunut tai mitä olen ihastellut. Kiitettävästi hän on kyllä tonttuilusta selvinnytkin. Lapsillenikin olen halunnut jonkin isomman toivelahjan lisäksi hankkia yllätyslahjoja, ja totta kai mieskin saa vastavuoroisesti omat salaiset pakettinsa. Se on sitä joulun taikaa! ✨

Joulukuun 6. päivä: koti ja isänmaa

Hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮

Varsinaisesti päivään liittyvää korttia en löytänyt, mutta tämä kortti kaksine kynttilöineen ja sini-valkoisine värityksineen edustakoon itsenäisyyspäivää:

Kuudes päivä joulukuuta muistuttaa suomalaisia menetyksistä ja uhrauksista ja toisaalta vapauden voitosta. Vaikeiden vaiheiden jälkeen Suomi säilytti itsenäisyytensä, moninaisen kulttuurinsa, vivahteikkaan kielensä, sananvapautensa ja vapauden rakentaa maataan omaan suuntaansa. Toivokaamme, ettei meidän nuortemme tarvitse kokea vieraan vallan uhkaa!

Luulen, että meille karjalaisjuurisille itsenäisyyspäivässä on oma sävynsä, sillä karjalaiset menettivät sodassa kaatuneiden perheenjäsenten lisäksi Karjalan laulumaansa, kotinsa ja heimonsa. Heistä tuli evakkoja, evakuoituja, pakolaisia, ja heidät ripoteltiin ympäri muuta Suomea, eikä aina kovin hyvällä vastaanotolla. Menetetyn Karjalan evakkoja oli 400 000, joten karjalaiset juuret omaavia suomalaisia on tällä hetkellä merkittävä määrä.

Evakkokansa ei välttämättä puhunut paljon kokemuksistaan arjessa, mutta onneksi evakkoaikaa on dokumentoitu, esimerkiksi tässä podcastissa (klik). Seuraava sukupolvi kiinnostui ajan kuluessa vanhempiensa menneisyydestä: on Karjala-seuroja, tehtiin matkoja kotiseudulle ja on avattu Karjala-tietokanta (klik). Minäkin kävin isän lapsuudenkodin tanhuvilla kohisevan kosken rannalla, humisevien honkain juurella vajaa parikymmentä vuotta sitten, ja tietokannasta olen löytänyt tietoja omista edesmenneistä sukulaisistani. 

Jotta seuraavat polvet eivät kokonaan unohtaisi juuriaan ja historiaansa, kannattaa heille siitä kertoa. Ylen Elävästä arkistosta löysin jutun ja videoklippejä runonlaulaja Elmi Tsokkisesta (klik), jossa hän kertoo karjalaisista perinteistä ja lausuu runoja. Elmi on samaa sukua kanssani, ja myös oma mummoni oli runonlaulaja. 

Karjalaisista juuristani minulle on periytynyt tummapiirteinen ulkonäkö, puheliaisuus, musikaalisuus, vieraanvaraisuus ja ”ilo pintaan vaikka syän märkänis”-elämänasenne, toisaalta jonkinasteinen melankoliakin. Pojissani näen paljon isäni suvun piirteitä, niin ulkonäössä kuin luonteessakin. Karjala ja karjalaisuus ei ole siis kokonaan kadonnut.

Sukupolvien ketjusta kertoo myös laulu Metsän tytär: Saija Saarnisto

Joulukuun 5. päivä: Sarah Kay

Sarah Kay on varmasti tuttu jokaiselle 70- ja 80-luvun lapselle. Tämän tyttösen voi löytää myös joulukorteista:

Rakastin lapsena Sarah Kay -maalauksia ja pidän niistä kovasti edelleen. Minulla oli näitä kuvia tauluina ja postikortteina, ja kerran sain Sarah Kay -korttipakan, jossa oli kuvia ja ajatelmia. Se oli todella mieluinen lahja ja on minulla vieläkin tallessa. Tämän vuosituhannen puolella sain joulupukilta ihastuttavan Muistojen Sarah Kay -kirjan. 

Sarah Kay -kuvien tytöt röyhelöhelmaisine mekkoineen (tai joskus leveälahkeisine farkkuineen), pojat ylikasvaneine hiuksineen, kissan- ja koiranpennut, puutarhan kasvit sekä kauniit väritykset jäivät lähtemättömästi mieleen. Niissä on jotain idyllistä, ajatonta ja sydämellistä.

Sarah Kay -kuvaston loi australialaisen Valentine Publishing-yhtiön taiteilija Vivien Kubbos 70-luvun alussa. Sarah Kay -nimi tulee taiteilijan isän tyttärelleen antamasta lempinimestä ja sukunimen alkukirjaimesta. Belgialainen kirjakustantaja löysi teokset, ja sitä myötä tuotanto levisi pian myös Eurooppaan. 1980-luvun jälkeen kuvat menivät pois muodista mutta nousivat uuteen kukoistukseen vuonna 2005. Kuvien viaton, herttainen, luonnonläheinen sanoma puhuttelee myös nykyihmistä ja on tehnyt kuvista klassikoita.

Sarah Kaytä kuvataan näin: ”Hän on pikuisisko ja suuri haaveilija, joka välittää suuresti perheestään, ystävistään ja maailmasta, jossa he elävät. Hän on ystävällinen ja suurisydäminen ja uskoo, että voimme tehdä maailmasta paremman ja kauniimman paikan - aloittaen omalta takapihaltamme. ”

 ”Little sister and big dreamer, she cares deeply for family, friends and the world in which they live. Kind in spirit and full of heart, she believes that we can make that world a better, more beautiful place, starting right in our own backyards.” (Sarah Kay -sivusto)