Hyasinttijuhla

Tunsit että oliŧ kotona jo matkalla.

Joku oli nostanut hyasintin vaunun

tavaratelineelle

se tuoksui koko matkan, ja päivä oli kuin kynttilä

jonka liekissä näkyi sininen hahmo.

Matkustit ilman mitään, et yrittänyt muuttua

jouluksi,

ei kai ollut mitä muuttaa,

en tiedä oliko hyvää tahtoa edes,

mutta joulu oli.

"Äidistäsi minä sinut heti tunsin"

joku siinä vaunussa puheli toiselle,

ja sinun korvissasi se oli kuin joulun sanaa:

ilman Joulun äitiä kukaan ei tunne lasta.

Oli sodat, vallanhalu ja riisto,

maan nälkäiset, sairaat ja vangit,

täyttymättä jääneet lupaukset,

oli yhä enemmän mitä panna joulua vastaan

ja sen puolesta

et ollut kovin köyhä.

Omituista vain ettei se hievahtanut siitä,

ei asettunut puoleen ei toiseen,

ei kertakaikkiaan tuntunut kuuntelevan sinua.

Kun pääsemme tänne asti, meissä on väsynyt

vuosi,

mielen pimeä, joka painaa kauas, kaikkia muistoja

kauemmaksi.

Me sytytämme kynttilän huoneessa ja kynttilän

hautausmaalla,

muistamme niitä joiden kanssa kerran istuimme

samaan pöytään

ja siitä pöydästä tunnemme olevamme poissa.

Entä jos vuosi haluaa nukkua meistä?

Entä jos valmistammekin juhlan sille joka haluaa

olla poissa?

Täällä joulu on vuoden kaukainen

mielen pimeää kaukaisempi

niin kuin kesän yö

päivän kaukainen

päivän valoa kaukaisempi

niin kuin maaliskuun hankikanto

lunta ja maaliskuuta kaukaisempi

Hyasintti tuoksuu pöydällä lumelta ja kynttilöiltä.

Valmistimme juhlan, halusimme itse tehdä kaiken.

Sanottiin että se on valmistettu meitä varten

mutta on vaikeata uskoa että se voi tulla

kun talo on tyhjillä ja päivä poissa.

Kuitenkin taas juhlimme poissaolevaa,

taas juhlimme pois vuoden joka on väsynyt meissä.

Ja poissaolossa on uuden alku: ilo.

Se puhkesi pimeästä monet pienet kukat

ja siirtyi talosta taloon pyhien alla.

(Mirkka Rekola, 1979)