Valot niin monet ja kasvot
ikkunoiden takana,
en tunne niitä, mutta ne kulkevat lähellä,
niiden hengitys kantautuu
kuin tuulen liike, pysähtymättä.
Kasvot valmiit lähtemään,
valmiit unelmien vehreyteen, kun päivä on lyhyt,
valmiit palaamaan särkyneiltä teiltä
hiljaisuuteen ja kyyneliin
elämän ja kuoleman,
ilon ja kivun valaistuksessa.
Tämä häivähdys,
lähtö ja paluu -
ja mitä se saa mukaansa näiltä rannoilta?
Tänään, taas tänään
ristin huipun alla
pihlajan huurtuneet käsivarret kantavat
haurasta kajoa.
Mutta kädet hennot puhkeavat kukkaan,
ne kukkivat jo, aika on tullut,
valo loputon, vahva, ikuinen.
Kasvot jotka eivät näe tätä, eivät kestä,
katse murenee tomuksi,
maan herkkä vehreys pysähtyy,
ellei näe ikuista liikettä
hauraassa ja väkevässä valossa.
Sillä lapsi, Lapsi meillä on
ikuisesti syntynyt
käsivarsillaan valon avaruudet,
virrat, jotka punertavat meret.
Juuri nyt ikkunoitten tasalla
säteilee puu, ikuisesti kirkas toivo,
lähtöön valmis.
(Niilo Rauhala, 1989)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti