Minä olen hälinä ja iloinen vilske
sinulle, häliseväinen ystäväni.
Minä avaan ja suljen ovia, sytytän ja
sammutan valoja,
juoksen edestakaisin,
käyn kauppaa (moralistien murheeksi),
ostan ja myyn,
annan ja saan.
Leivon piparkakkuja, siivoan, postitan,
käärin paketteja.
Minä olen sinun hyvä osasi,
ilon kupliva viini
sinulle, joka juokset hämärästä
kohden valaistua ovea.
Sinulle, joka olet välinpitämätön,
Minä olen välinpitämättömyys itse.
Yhdessä me ojennamme kätemme
näille lähimmäisille, niin kuin sanotaan,
toivotamme heille
säästelemättä kaikkea hyvää, sallimuksen laskuun
tietenkin.
Mittaamme säestykseksi
sopivan annoksen suopeaa hymyä. Lähetämme
tervehdyksiä, jopa lahjoja.
Kuin peilikuvia toisistamme! Mutta kellojani en soita
sinun sisimmässäsi. Vain korvissasi,
ja nehän ovat suuret.
Torneissa, kaiuttimissa, kaupungin kaduilla.
Sinulle, joka tyhjästi hymyilet, minä olen
malja kukkuroillaan tyhjää.
Sinä joka olet sekaisin
tätä kaikkea, tästä kaikesta,
sinulle minä olen sekava.
Kaistale seurallista hilpeyttä, siekale tunnetta,
palanen sydäntä, viipale kinkkua,
jokunen kilovattitunti stressiä
ja lapsuuden hyasintti, kiiltokuva, enkelikuoro.
Sinä joka et löydä minua, et itseäsi, et lasta,
näistä majataloista,
älä ylenmäärin huolestu.
En minä moralisoi, en tuomitse. Minä kysyn,
sinä itse kysyt.
Ja jossakin, miltei kuulumattomissa,
hiljaisuus vastaa.
Sinulle, hiljainen,
minä olen hiljaisuus itse.
Kuusen havina ohi kulkiessa
ulkona metsässä, sisällä talossa,
vanha koraali, jonka vaietessa näkymä syvenee,
saa uuden kuullon. Tai liekki joka sammuessaan
saa ajattelemaan, kuvittelemaan
sammumatonta valoa.
Maan hiljaisille minä olen
hiljaisuuden leipä.
(Lassi Nummi, Uusi Suomi 24.12.1976)
