Kuusen hiljaisuus

         Ehkä se on

aivan erityinen hiljaisuuden laji. Alan uskoa.

Ei vain, että äänet ovat poissa.

Pikemminkin niin, että äänet ovat läsnä

vaikkei niitä kuulla.

Jokin rasahdus vain - neulanen joka irtosi

tai askel jäisellä tiellä.

Hiljaisuus kantaa äänet - nämä hiljaisimmat -

kuuluviin,

antaa niille merkityksen.

Korvien humina

etäisen virran ääni

Kellojen hiljainen helinä

vaikkei ole mitään kelloja:

silmissä vain helisee

koristeiden välke

kun ne liikahtelevat

sähkökynttilöiden lämpövirroissa.

Miten hiljaista onkin näin, kun keskiyö

                          on ohi, kun

                   on katujen vaikenemisen hetki -

tämä hiljaisuus on silti vielä erilainen.

Niin täynnä. Olet yksin toisella tavoin.

Ei se ole sitä, ettei ketään ole huoneessa.

Ei sitäkään, että niin monet ovat menneet.

                           Itse asiassa

                  kaikki ovat läsnä

vaikkeivät paikalla: ne jotka nukkuvat

                           tuossa lähellä

                  seinän takana,

ne jotka ovat menneet kauas, tai vielä

                           kauemmas,

                   tai aivan lähelle: pois.

Et voisi estää heitä tulemasta vaikka

                            tahtoisit,

                  ja miksi tahtoisit?

He ovat läsnä tässä hiljaisuudessa

lasikellot joita ei kukaan kuule ei näe

virran etäinen ääni

tai pihkan tuoksu, kesätuuli, menneet

                          päivät

ja syksyn kirpeys, kevään suru

tai valot tuolla puun oksilla,

                  joka

- jos pysähdyt katsomaan, kuuntelet -

ei ole tästä maailmasta: sen oksien lomitse

hiljaisuus virtaa maailmaan. Tämä

                           erityinen hiljaisuus

jota et juuri tapaa muualla. Joka

pidättää itseensä kaikki äänet

ja vapauttaa ne

pelkistyneinä, valoa kantavina

soimaan lävitsemme.

(Lassi Nummi, 1985)