Ikkunaan voi hengittää ja siihen piirtää ikkunan
ja sille joka ruutuun vielä ikkunan,
voi piirtää paljon, kunnes tulee sormenpäiden pisteet,
niin kuin silmät,
minä katselen vuoroon kaikista niistä ikkunoista
ja katson lumipyryyn joka ikkunalla,
voi miten kiire on,
ja taas on kirkasta, ja tilhiparvi hyppää pihlajaan,
kukaan ei tiedä, kuinka monta.
Lumi on täynnä kaikkea, mitä ei näy,
kuusessa lumen takana on oravan lapsi,
aivan pieni, sen häntä on äidin sormen mittainen,
mäen alla nenä suorana nukkuvat siilit, murisevat
vähän,
ja kaikkien puiden takana, kaukana paksussa
lumessa
täytyy olla karhu,
se kuorsaa mesi kuonon päässä, lumi tärisee;
mutta kukkien pesät, kukkien pesät
ovat parhaassa piilossa.
Hiiren vaaleanpunaiset varpaat palelevat,
minä vien hiirille juustonmuruja kaikkiin nurkkiin,
kuuntelen hipsutusta, kun hiiret syövät.
Talvella täytyy syödä.
Varpuset puistelevat kauranjyviä, tii tii ti
ja pelästyvät pois, kun lumi tulee siniseksi
ja unohtuu, ei näy,
tuhat valoa näkyy,
ikkunat tulevat suuriksi,
varpuset kodeistansa kurkkivat tähtiä,
lumessa välkähtelee siellä täällä.
(Maila Pylkkönen, 1962)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti