Ei sitä joulua, että en kirjoita syksyn sataessa
tilattua lunta vihreille oksille.
Ei sitä syksyä, että en
kuudenkymmenen kynttilän lampun alla
kirjoita vahakynttilöiden suloisesta loisteesta
ja lapsista ja laulusta
hyvästä tahdosta ja maan rauhasta
ja niin kuin sauna on pantu illaksi lämmitä,
niin minäkin.
Tilatun äänen minä kohotan kaupallisuutta vastaan
ja ylistän joulua joka kestää joulusta jouluun.
Mutta joulu itse on vanha,
vetäytynyt lepoon, vaikea tavata.
Oi, eikö oikea tuoksu ole vahatun lattian tuoksu!
Eikö vuosikin ole väsynyt ja tahdo täältä pois
ja eikö taivaalla ole tungokseksi asti tähtiä
ja eikö sielläkin ole vallalla hirveä kilpailu?
Ja sinne tähti syttyi.
Oi, vaikka on ehkä musta maisema ja järvi auki,
ja järvi auki ja aurinko risukossa.
Oi, vaikka karhun häntä on vanhassa sadussa poikki
ja kettu kavala.
Oi, vaikka niin on,
niin joulu on joulu
ovesi takana.
(Paavo Haavikko, 1966)
