Joulukuun 7. päivä: pakettipiilo

Katsokaas tätä korttia! Voiko tämän veikeämpää ollakaan! Tontut käärivät kiireissään paketteja. Miltähän vuodelta kortti lienee? Leimasta ei saanut selvää edes suurennuslasin avulla. Takana pienellä präntillä lukee vain ”Suomessa tehty kortti”.

Paketeista tuli mieleen aika, kun olin alakoululainen. Vanhempi ja pukkijutuissa valveutuneempi siskoni vinkkasi minulle tietävänsä, mihin joululahjat on piilotettu. Ne olivat reilusti vanhempien veljiemme huoneessa sängyn alla. Minulle ei ollut koskaan tullut edes mieleen ajatella, missä paketit ovat ennen pukin käyntiä. Jonkinlaista joulun taikapölyä oli kai lapsen mieli täynnä.

Siskoni siirsi hänen nimellään varustetusta paketista narun ja avasi varovasti teipin, ja minä tietysti perässä. Toiselta kummitädiltä tulleessa paketissa oli keraaminen vaaleansininen kahvikuppi ja asetti. Olin hölmistynyt ja pettynyt: mitä minä tekisin jollain astioilla. (No, vuosikymmenien jälkeen nämä kummitädin minulle kouluiässä vähitellen keräämät keraamiset kuppiparit ovat edelleen olemassa, toisin kuin muut lahjat.)

Avasimme joitakin muitakin lahjoja ja näpräsimme sitten paketit takaisin kuosiin. Kun aatto sitten tuli, tajusin, miten typerää oli ollut kurkkia lahjoja etukäteen. Paketteja ei siihen aikaan kauhean monta ollut, eikä avaamisessa ollut enää mitään jännittävää. Pehmeät paketit villasukkineen ja kerrastoineen eivät juuri yllättäneet. 

Sen jälkeen en ole koskaan kurkkinut lahjojani etukäteen. Miehellänikin on kova homma hankkia lahjoja, koska minä en halua tietää, mitä saan lahjaksi enkä siis kertoa lahjatoiveita. Hänen täytyy siis laittaa vuoden mittaan korvan taakse, mistä olen puhunut tai mitä olen ihastellut. Kiitettävästi hän on kyllä tonttuilusta selvinnytkin. Lapsillenikin olen halunnut jonkin isomman toivelahjan lisäksi hankkia yllätyslahjoja, ja totta kai mieskin saa vastavuoroisesti omat salaiset pakettinsa. Se on sitä joulun taikaa! ✨

Joulukuun 6. päivä: koti ja isänmaa

Hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮

Varsinaisesti päivään liittyvää korttia en löytänyt, mutta tämä kortti kaksine kynttilöineen ja sini-valkoisine värityksineen edustakoon itsenäisyyspäivää:

Kuudes päivä joulukuuta muistuttaa suomalaisia menetyksistä ja uhrauksista ja toisaalta vapauden voitosta. Vaikeiden vaiheiden jälkeen Suomi säilytti itsenäisyytensä, moninaisen kulttuurinsa, vivahteikkaan kielensä, sananvapautensa ja vapauden rakentaa maataan omaan suuntaansa. Toivokaamme, ettei meidän nuortemme tarvitse kokea vieraan vallan uhkaa!

Luulen, että meille karjalaisjuurisille itsenäisyyspäivässä on oma sävynsä, sillä karjalaiset menettivät sodassa kaatuneiden perheenjäsenten lisäksi Karjalan laulumaansa, kotinsa ja heimonsa. Heistä tuli evakkoja, evakuoituja, pakolaisia, ja heidät ripoteltiin ympäri muuta Suomea, eikä aina kovin hyvällä vastaanotolla. Menetetyn Karjalan evakkoja oli 400 000, joten karjalaiset juuret omaavia suomalaisia on tällä hetkellä merkittävä määrä.

Evakkokansa ei välttämättä puhunut paljon kokemuksistaan arjessa, mutta onneksi evakkoaikaa on dokumentoitu, esimerkiksi tässä podcastissa (klik). Seuraava sukupolvi kiinnostui ajan kuluessa vanhempiensa menneisyydestä: on Karjala-seuroja, tehtiin matkoja kotiseudulle ja on avattu Karjala-tietokanta (klik). Minäkin kävin isän lapsuudenkodin tanhuvilla kohisevan kosken rannalla, humisevien honkain juurella vajaa parikymmentä vuotta sitten, ja tietokannasta olen löytänyt tietoja omista edesmenneistä sukulaisistani. 

Jotta seuraavat polvet eivät kokonaan unohtaisi juuriaan ja historiaansa, kannattaa heille siitä kertoa. Ylen Elävästä arkistosta löysin jutun ja videoklippejä runonlaulaja Elmi Tsokkisesta (klik), jossa hän kertoo karjalaisista perinteistä ja lausuu runoja. Elmi on samaa sukua kanssani, ja myös oma mummoni oli runonlaulaja. 

Karjalaisista juuristani minulle on periytynyt tummapiirteinen ulkonäkö, puheliaisuus, musikaalisuus, vieraanvaraisuus ja ”ilo pintaan vaikka syän märkänis”-elämänasenne, toisaalta jonkinasteinen melankoliakin. Pojissani näen paljon isäni suvun piirteitä, niin ulkonäössä kuin luonteessakin. Karjala ja karjalaisuus ei ole siis kokonaan kadonnut.

Sukupolvien ketjusta kertoo myös laulu Metsän tytär: Saija Saarnisto

Joulukuun 5. päivä: Sarah Kay

Sarah Kay on varmasti tuttu jokaiselle 70- ja 80-luvun lapselle. Tämän tyttösen voi löytää myös joulukorteista:

Rakastin lapsena Sarah Kay -maalauksia ja pidän niistä kovasti edelleen. Minulla oli näitä kuvia tauluina ja postikortteina, ja kerran sain Sarah Kay -korttipakan, jossa oli kuvia ja ajatelmia. Se oli todella mieluinen lahja ja on minulla vieläkin tallessa. Tämän vuosituhannen puolella sain joulupukilta ihastuttavan Muistojen Sarah Kay -kirjan. 

Sarah Kay -kuvien tytöt röyhelöhelmaisine mekkoineen (tai joskus leveälahkeisine farkkuineen), pojat ylikasvaneine hiuksineen, kissan- ja koiranpennut, puutarhan kasvit sekä kauniit väritykset jäivät lähtemättömästi mieleen. Niissä on jotain idyllistä, ajatonta ja sydämellistä.

Sarah Kay -kuvaston loi australialaisen Valentine Publishing-yhtiön taiteilija Vivien Kubbos 70-luvun alussa. Sarah Kay -nimi tulee taiteilijan isän tyttärelleen antamasta lempinimestä ja sukunimen alkukirjaimesta. Belgialainen kirjakustantaja löysi teokset, ja sitä myötä tuotanto levisi pian myös Eurooppaan. 1980-luvun jälkeen kuvat menivät pois muodista mutta nousivat uuteen kukoistukseen vuonna 2005. Kuvien viaton, herttainen, luonnonläheinen sanoma puhuttelee myös nykyihmistä ja on tehnyt kuvista klassikoita.

Sarah Kaytä kuvataan näin: ”Hän on pikuisisko ja suuri haaveilija, joka välittää suuresti perheestään, ystävistään ja maailmasta, jossa he elävät. Hän on ystävällinen ja suurisydäminen ja uskoo, että voimme tehdä maailmasta paremman ja kauniimman paikan - aloittaen omalta takapihaltamme. ”

 ”Little sister and big dreamer, she cares deeply for family, friends and the world in which they live. Kind in spirit and full of heart, she believes that we can make that world a better, more beautiful place, starting right in our own backyards.” (Sarah Kay -sivusto)

Joulukuun 4. päivä: orjanlaakeri

Koska tämän päivän joulukortissani olevaa kasvia käytetään jouluisena koristeena etenkin englanninkielisissä maissa, luulin pitkään, että tämä kasvi on misteli. Kuuluisan mistelinoksan alle samaan aikaan satuttaessahan tulee suudella, jotta välttää huonon onnen. Misteli (eng. mistletoe) on kuitenkin aika vaatimattoman näköinen kapealehtinen, valkomarjainen kasvi. Tämä terävälehtinen, punamarjainen kasvi sen sijaan on piikkipaatsama eli orjanlaakeri (engl. holly).

Muinaiset kelttiläiset druidit käyttivät misteliä uhrimenoissa, hedelmällisyyssymbolina ja kodin suojana. Asterix-sarjakuvan tietäjädruidi Akvavitix keräsi misteliä tammesta taikajuomaa varten. Misteli on myrkyllinen puoliloisiva kasvi, joka elää muiden puiden oksilla pallomaisena pensaana. Suomen länsirannikolle sitä on levinnyt Ruotsista, ehkä myös jouluistustuksista. Männynmisteli ja pihdanmisteli ovat aihuttanut Keski-Euroopassa vakavia metsätuhoja.

Myös orjanlaakeria käytettiin jo druidien aikaan pyhänä kasvina: senkin uskottiin auttavan hedelmällisyydessä ja pahojen henkien karkottajana. Orjanlaakeri on myrkkymarjainen, tiheäkasvuinen pensas tai pieni puu, joka kasvaa luonnonvaraisena Etelä- ja Länsi-Euroopan sekä Tanskan ja Norjan leudolla rannikkovyöhykkeellä. Suomessa orjanlaakeri paleltuu helposti talvella. Suomen oloissa paremmin talvehtii pihaorjanlaakeri. 

Joulukuun 3. päivä: pikkuinen lintu

Lapsuudenkotini oli ”etään perällä” pienessä kylässä metsän keskellä. Lapsuuskesinä kuuli lähes kaikkien lintujen ääniä: oli haarapääskyn sirahduksia, käen kukuntaa, haukkojen kiljahduksia, pöllöjen huhuilua. Kun kuuntelee melkein minkä tahansa muun kuin merilintujen ääniä, muistaa kuulleensa sen lapsena. 

Talvella äidillä oli tapana laittaa lintulaudalle siemeniä ja puuhun talipalloja. Ikkunasta pystyi seuraamaan keltasirkkujen, talitiaisten ja hömötiaisten pyrähtelyä. Välillä puu oli punaisenaan hennomman ja kirkkaamman punaisia punatulkkuja. Usein talvipakkasilla tuli mieleen laulu ”Pii pii pikkuinen lintu, pakottaako jalkojas”. Joskus jouluna linnuille vietiin lisäksi lyhde. Pakkaset olivat välillä kovia ja talvet pitkiä, joten ruokintaa oli tärkeä jatkaa kevääseen saakka. 

Kaupunkioloissa lintujen ruokinta ei ole suotavaa, koska rottaongelmaa en halua kaupunkiimme. Kyllä pikkulintuja silti aika ajoin lennähtää syreenipuuhumme nokkimaan ja ilahduttamaan väripilkkuina talvimaisemaa.

 

Joulukuun 2. päivä: kelkkamäki

Pienenä maalla asuessa laskettiin mäkeä talvella päivittäin. Silloin luntakin riitti koko talveksi, ainakin sisämaassa. Pienellä hiekkatiellä oli lapsen silmin iso mäki, jossa laskettiin niin, että yksi aina vahti, ettei autoja ollut tulossa. Tien varrella oli vain yksi talo ja tie päättyi meidän pihaan, joten liikennettäkään ei juuri ollut. Navetan takana oli myös mäki, josta harjoiteltiin laskemaan suksilla ilman sauvoja niin että tuuli vain suhisi korvissa. Pientä pujottelua ja hyppyriä siihen myös urheiluohjelmista innostuneina väsättiin. Isä pukkasi traktorilla pihan lumet yhteen kasaan, ja siitäkin sai hyvän liukurimäen. 

Alakouluikäisenä talvella hiihdettiin tai oltiin lumisotaa välitunnit, potkurilla potkuteltiin koulumatkat ja loppupäiväkin liikuttiin ulkona tai rakennettiin lumiukkoja ja -linnoja. Välillä käytiin sisällä syömässä ja kuivateltiin lapasia vesikiertoisen lämmitysputken päällä, kun puut rätisivät hellassa. Sitten mentiin taas pihalle telmimään. 

Muistan vieläkin, kun muutaman vuoden ikäisenä satoi ensimmäisen kerran sinä talvena hahtuvia taivaalta ja kaivoin komerosta keltaiset henkselitoppahousut ja takin. Noin yksi-kaksivuotiaana minulla oli musta toppapuku, joka oli toiselta puolelta punainen. Se oli hieno! Onneksi valokuvakin lumihangessa istuvasta taaperosta on tallella.

Joulukuun 1. päivä: ensimmäinen adventti ja Hoosianna

Olen säästänyt kaikki joulukorttini ja myös saanut sukulaisten joulukortteja. Ajattelin tämän vuoden joulukalenterissa näyttää joitakin suloisimpia korttejani. 

Ensimmäisessä kortissa on ihanaa 70-lukulaista tunnelmaa. Mahdetaankohan kuvassa laulaa Hoosiannaa. 

Erinomaisen mukavaa joulukuun aloitusta ja ensimmäistä adventtia! 🕯

Jouluradion tämävuotisen Hoosianna-hymnin on versioinut pohjoissaameksi Anna Näkkäläjärvi-Länsman, taiteilijanimeltään Ánnámáret. Kappaleen alku kuvastaa maailmantilannetta, ja se kasvaa voimabiisiksi. Taiteilija haluaa tuoda kappaleellaan esiin suvaitsevaisuutta, rauhaa ja huolenpitoa sekä vahvistaa saamen kielen asemaa.