Joulukuun 7. päivä: pakettipiilo

Katsokaas tätä korttia! Voiko tämän veikeämpää ollakaan! Tontut käärivät kiireissään paketteja. Miltähän vuodelta kortti lienee? Leimasta ei saanut selvää edes suurennuslasin avulla. Takana pienellä präntillä lukee vain ”Suomessa tehty kortti”.

Paketeista tuli mieleen aika, kun olin alakoululainen. Vanhempi ja pukkijutuissa valveutuneempi siskoni vinkkasi minulle tietävänsä, mihin joululahjat on piilotettu. Ne olivat reilusti vanhempien veljiemme huoneessa sängyn alla. Minulle ei ollut koskaan tullut edes mieleen ajatella, missä paketit ovat ennen pukin käyntiä. Jonkinlaista joulun taikapölyä oli kai lapsen mieli täynnä.

Siskoni siirsi hänen nimellään varustetusta paketista narun ja avasi varovasti teipin, ja minä tietysti perässä. Toiselta kummitädiltä tulleessa paketissa oli keraaminen vaaleansininen kahvikuppi ja asetti. Olin hölmistynyt ja pettynyt: mitä minä tekisin jollain astioilla. (No, vuosikymmenien jälkeen nämä kummitädin minulle kouluiässä vähitellen keräämät keraamiset kuppiparit ovat edelleen olemassa, toisin kuin muut lahjat.)

Avasimme joitakin muitakin lahjoja ja näpräsimme sitten paketit takaisin kuosiin. Kun aatto sitten tuli, tajusin, miten typerää oli ollut kurkkia lahjoja etukäteen. Paketteja ei siihen aikaan kauhean monta ollut, eikä avaamisessa ollut enää mitään jännittävää. Pehmeät paketit villasukkineen ja kerrastoineen eivät juuri yllättäneet. 

Sen jälkeen en ole koskaan kurkkinut lahjojani etukäteen. Miehellänikin on kova homma hankkia lahjoja, koska minä en halua tietää, mitä saan lahjaksi enkä siis kertoa lahjatoiveita. Hänen täytyy siis laittaa vuoden mittaan korvan taakse, mistä olen puhunut tai mitä olen ihastellut. Kiitettävästi hän on kyllä tonttuilusta selvinnytkin. Lapsillenikin olen halunnut jonkin isomman toivelahjan lisäksi hankkia yllätyslahjoja, ja totta kai mieskin saa vastavuoroisesti omat salaiset pakettinsa. Se on sitä joulun taikaa! ✨