Joulukuun 9. päivä: kellarin uumenissa

Tämän päivän joulukortissa kellaritonttu tarkastaa ruokavarastoja. Hiiriä näyttää olevan ruoka-apajilla myös. Tonttu on niin kiltti, ettei taida hiirijahtiin ryhtyä.

Meillä oli viime kesänä hiiriepisodi. Kuulin olohuoneeseen jotain rapinaa keittiöstä, mutten kiinnittänyt siihen juuri huomiota. Ajattelin, että jompikumpi pojista käväisi keittiössä. Hetken päästä keittiössä avasin roskiskaapin oven laittaakseni sinne roskan, kun yhtäkkiä hiiri hyppäsi biojäteastian laidan yli kaappiin. Huutoni oli hirmuinen! Paiskasin kaapinoven kiinni ja suljin kiireesti molemmat keittiön ovet. Inhoan kaikkia siimahäntäisiä yli kaiken!

Mies tuli jonkin ajan päästä kotiin, haki hiirenloukkoja ja muutaman päivän aikana erinäiset hiiret ”muuttivat Amerikkaan”. Vesiputkien juuret tukittiin silikonimassalla, ja hiiri-invaasio päättyi. Pihapiirissämme oli vuosia kulkenut jonkun naapurin kissa, ja hoksasimme, että sitähän ei ole näkynyt pitkään aikaan. Oli tainnut hiirenpyytäjämme siirtyä autuaammille metsästysmaille. 

Hiiristä tuli mieleen myös yksi lapsuuden juttu. Meidän vanha navettakissamme oli mennyt manan maille. Äiti oli puhunut uudesta kissasta, mutta asia ei edennyt. Eräänä yönä äiti oli herännyt tunteeseen, että jokin vilistää peiton päällä ja oli sytyttänyt valon. Isäkin oli herännyt ja sanonut, että unta olet nähnyt, ala nukkua vaan. Hetken päästä isä oli rynnännyt tohinalla ylös sängystä ja laittoi valot. Hiiri piileskeli peiton alla. 

Heti seuraavana päivänä isä kävi autolla jossain ja pyysi minua katsomaan takapenkille. Siellä miukui maailman suloisin vitivalkoinen kissanpentu. Annoin sille nimeksi Lili Marlene (olin kuullut sellaisen laulun radiosta) ja leikin sen kanssa monet leikit. Siitä tuli myös meidän uusi hiirivahtimme, eivätkä hiiret enää hyppineet sängyssä.