Hiekkaa tiimalasissa

Nuorimmaisten kanssa tuli puheeksi, miten jännä juttu on se, että kun tämä hetki on nyt, niin seuraava hetki on jo tulevaisuudessa. Lapset pähkäilivät, että tänään on siis eilisen tulevaisuus. Kuusivuotias mietti hetken ja totesi, että sittenhän tulevaisuus pienenee koko ajan.

Myönsin, että niinhän se pienenee, ja koko ajan vaan nopeammin ja nopeammin. Meidän pikkufilosofi tajusi, mitä tarkoitan, koska seuraava kysymys vanhemmille oli, että minkähän ikäisenä te kuolette. Pääsimme pitkään keskusteluun siitä, miten sitä asiaa ei voi koskaan tietää, mutta että toivottavasti eletään pitkään mutta ei liian pitkään.

Sopivan pitkän määritelmää pohdittiin sitten. Lapset kyselivät mummon ikää (83 vuotta), joka oli vielä lasten mielestä liian vähän. Mummon sisko, joka on vuoden päästä sata, on taas jo ollut sitä mieltä, että kyllä tästä jo joutaisi. Siksipä lapset päätyivät tulokseen, että 98-vuotiaaksi olisi sopiva ikä elää. Siinäpä meille siis tähtäin.

Nyt kun on jo vuoden lähempänä kahdeksaakymmentä kuin syntymää, on huomannut, miten aika on alkanut kulua yhä vinhempaa vauhtia ja miten sitä ei olekaan tuhlattavaksi asti. Oman painonsa kiirehtimisen välttämiseen antaa tieto siitä, että äidinäitini eli vain 42-vuotiaaksi. Nyt on alkanut konkretisoitua se, että varmaa on vain nykyisyys ja tärkeintä hetket näiden läheisten ihmisten kanssa. Enää ei ole varaa eikä haluakaan elää 'sitten kun' -elämää.

Joulun odottaminen ei myöskään ole kiirehtimistä, vaan keskittymistä joka hetkeen, koska itse matka - tunnelmointi ja valmistautuminen - on yhtä nautinnollinen kuin päämäärä. Jos ei muista pysähtyä hetkiin, voi joulunalusaikakin huveta sormien läpi huomaamatta, ja joulu onkin ohi ennen kuin sen huomasi kunnolla alkaneenkaan.