Kuusi kotiin kannettiin

Jo muinoin vihreitä oksia ja havuja on levitetty vuoden pimeimpänä aikana merkiksi uudesta vuodesta ja uudesta elämästä. Kaikkialla on uskottu myyttiseen elämänpuuhun, joka yhdistää taivaan ja maan sekä välittää tietoa oikeasta ja väärästä jumalilta ja esi-isiltä.

Joulukuusen perinne on alkanut Saksasta, jossa tapa 1500-luvulla pappien vastustuksesta huolimatta syntyi. Pieni kuusi asetettiin pöydälle tai ripustettiin kattoon. Seuraavalla vuosisadalla kuusi koristeltiin väripaperein ja makeisin, mutta vähitellen kristilliset koristeet, kuten enkelit, tähdet, kynttilät ja paratiisin omenaa symboloivat pallot ilmestyivät kuusen oksille. Protestanttisia kirkkoja kuusi alkoi koristaa 1840-luvulla.

Saksan aatelisten mukana tapa levisi 1800-luvun alussa Englannin hoviin ja Pohjoismaiden aatelisille, myös Suomeen. Joulukuusen käyttö yleistyi sitten kaupunkiporvariston keskuudessa, jopa siinä määrin, että lattiakuusien yleistyttyä kuusien pelättiin metsistä loppuvan. Maalaisväestönkin joulukuusi tavoitti 1900-luvulla. (Lähde: Aarne Reunala: Joulukuusen hämmästyttävä perinne, Metsäntutkimus 4/1997, metla.fi.)

Joulukuusi tuo monille ne sykähdyttävimmät lapsuuden joulujen muistot. Kuusen etsiminen metsästä, sulamisen odottelu, kantaminen tupaan ja viimein sen koristelu on monissa perheissä juhlallisena toistuva perinne. Omissakin joulumuistoissa ensimmäinen on, kun pieni tyttö iltahämärissä kuusen huumaavassa tuoksussa ihastelee kuusenkynttilöiden valossa kimaltelevia erivärisiä palloja, joista heijastuu omien kasvojen kuvajainen. Niitä sai vain katsoa, ei koskea. Näin aikuisenakin vasta joulukuusi tuo lopullisesti joulun tupaan.