Jouluaattoiltana

Jouluaattoiltana

väki koko talossa

uneen oli vaipunut,

hiirikään ei hiiskunut.

Sukat uunin reunustaan

oli pantu riippumaan,

koska joulupukin niin

täyttävän ne toivottiin.

Lapset kaikki maatessaan

kippurassa vuoteissaan

katselivat makeita

karamelliunia.

Äidillä ja minulla

oli myssy korvilla

käydäksemme nukkumaan

talviyöhön rauhaisaan.

Silloin kuului sellaista

kopinaa ja kopsetta, 

että vallan säikähdin,

vuoteestani ponnahdin,

yks'kaks' riensin ikkunaan

tuota kummaa katsomaan,

vedin auki verhot sen, 

työnsin syrjään kaihtimen.

Lumi peitti koko maan

vaippaan vitivalkeaan,

kuutamo loi valoaan

niin kuin päivä konsanaan.

Silloin - ihme kerrakseen! -

näinkin pikkuruisen reen,

edessänsä kahdeksan

pikkuruista poroa,

yhtä pienen, veikeän

ajajan, niin hilpeän,

että tunsin varmasti

hänet joulupukiksi.

Vinhempaa kuin kotkat nuo

ajoporot saivat luo, 

joulupukki vihelsi,

juoksuun niitä kannusti:

"Virkku, hoi, ja Vikkelä!

Nopsa, hoi, ja Näppärä!

Joutuin, Tuisku, Tuulispää!

Liekki, Leimu rientäkää!

Ylös ylös kuistille,

katonharjan huipulle!

Juoksuun juoksuun joutukaa!

Lentoon kaikki kohotkaa!"

Niin kuin lehdet lentävät

myrskytuulen siivillä,

esteen tieltä nousevat

ylös kohti taivasta,

kiitävät myös poroset

ylös katonharjalle,

lelusäkki kuormanaan,

joulupukki ohjissan.

Tuokiossa katolta

kuulin somaa kapsetta

monen pikku kavion

kopistessa laipioon.

Hartiani sisään sain,

käännyin, kun jo tupsahtain

pukki laski liukua

alas savupiipusta,

aina päästä jalkoihin

uponneena turkiksiin,

mutta kaikki vaatteensa

aivan nokitahroissa.

Lelusäkki olallaan

oli ihan pullollaan,

niin kuin kulkukauppiaan,

kun hän avaa reppuaan.

Silmät aivan tuikkivat,

hymykuopat nauroivat,

ruusunpuna poskilla,

nenä niin kuin kirsikka,

korviin asti venyvä

lystikäs suu hymyssä,

leuka lumivalkean

paksun parran peitossa.

Tiukasti hän hampaissaan

puri pikku piippuaan,

kiehkuroina leijaili

savu päänsä ympäri.

Kasvot loisti leveinä,

vatsa perin pyöreä

hytkyi niin kuin hyytelö

kun vain nauroi kääpiö.

Niin hän oli pullea

hauska pikku haltia, 

että nauruun purskahdin

kun noin häntä katselin.

Vilkuttaen silmäänsä,

pudistaen päätänsä

minua hän rohkaisi

etten toki pelkäisi.

Puhumatta sanaakaan

kiirehti hän puuhaamaan,

täytti sukat lahjoillaan,

kääntyi sitten sukkelaan,

nenänvarttaan kosketti,

kerran päällään nyökkäsi,

savupiipun kautta näin

kohosi hän ylöspäin.

Rekeensä hän hypähti,

ajokeilleen vihelsi,

pois ne oitis juoksivat

niin kuin tuuleen untuvat.

Mutta ennen menoaan

kuulin hänen huutavan: 

"Hyvää yötä toivotan -

oikein hyvää joulua!"

(Clement Moore, 1981)

Anopin tekemä piparkakkutalo iltahämärissä